Usko siihen mitä teet, ja voimia löytyy
Lapsena pieni Zinaida Strogalštšikova puhui vain vepsää. Venäjän kielen hän opi, kun perhe muutti Ignatovskojen kylään, jossa vepsäläiset ja venäläiset elivät tiiviissä kosketuksissa.
— Kyläkoulussa kaikki lapset ovat näkyvissä, koska heitä ei ole paljon. Joka päivä piti oppia kotiläksyt ja me teimme ne kunnolla. Lempiaineeni olivat historia ja kirjallisuus. Myös matematiikassa sain hyviä arvosanoja, Strogalštšikova muistelee.
Koulun jälkeen Strogalštšikova pääsi Leningradin yliopiston historiallisen tiedekunnan kansatieteen laitokseen. Yliopistoon pyrkiessä hän oli jo tietoinen siitä, mitä haluaa oppia.
— Meitä oli kuusi poikaa ja viisi tyttöä. Oppituolin haltija Rudolf Its kokosi meidät juttusille ja kehotti miettimään valintaamme useita kertoja. Sanoi että se ei ole naisen työ, koska on liian vaikea ja koko ajan pitää olla matkoilla. Se jopa pahoitti hieman mieleni, koska minä tiesin varmasti mitä halusin.
Yliopistossa Strogalštšikova kävi tutkimusmatkoilla Dagestanissa, Siperiassa ja keskivepsäläisten asuma-alueella sekä tutki heitteille jätettyä puuarkkitehtuuria vepsäläisissä kylissä. Lopputyönsä teemaksi hän valitsikin vepsäläiset rakennukset.
Valmistuttuaan hän on vuodesta 1974 asunut ja työskennellyt Petroskoissa. Hän toimi myös parlamentaarikkona Karjalan Korkeimmassa Neuvostossa ja Lainsäädäntökokouksessa sekä YK:n vakituisen foorumin eksperttinä.
— Kun vanhempasi ovat vepsäläiset, kaikki ympärillä ovat vepsäläiset, et mieti sitä sen enempää. Tietysti ei ole mitään virallista todistusta, että olen vepsäläinen. Huonosti tiesimme vepsäläisten historiaa. Mistään ei voinut saada tietää kansasta eikä ollut mistä lukea siitä. Muistan, että oli jopa häpeä tunnustaa, että on vepsäläinen.
Neuvostoliiton aikana vepsäläiset eivät oikein voineet puhua oikeuksistaan.
— Meillä ei ollut seuraa, jonka nimissä olisimme voineet puhua vepsäläisistä, mutta meillä oli tahtoa näyttää itseämme.
Tärkeää oli Strogalštšikovan mielestä saada virallinen todistus siitä, että on olemassa sellainen vähälukuinen kansa, että kansalla on oma kieli, perinteet ja sitä pitää säilyttää. Kun kansaa ei ole missään virallisissa luetteloissa, sitä ei ikään kuin ole olemassakaan.
— Vuonna 1987 Järvet-nimisessä kylässä pidettiin suuri konferenssi, jossa saatiin aikaan loppulausunto. Siinä kerroimme siitä, että vepsän kansaa pitää tukea. Samana vuonna järjestettiin ensimmäinen vepsäläinen Elonpu-juhla.
— Vepsäläisen kulttuuriseuran pääsaavutus on minusta siinä, että seura jatkaa yhä työtä vepsän kansan hyväksi. Olemme todistaneet, että on olemassa sellainen kansa kuin vepsäläiset.
Mistä tähän kaikkeen työhön on löytynyt voimia?
— Kun aloitimme vepsän kielen uudestisyntymisen, uskoimme siihen, mitä teimme. Pitää uskoa omiin voimiinsa mitä milloinkin tekeekin. Oli aika, jolloin yhteiskunnallista toimintaa oli meillä enemmän kuin ammattityötä, toki me tunsimme silloin kaikenlaista tukea ja kannatusta.
Zinaida Strogalštšikovan Polina-tytär kävi pienenä vepsän kielen kursseilla. Nyt hän asuu Pietarissa, mutta innolla tarttuu vepsäläisiä koskevaan työhön. Hän mm. laati ja hoiti Vepsäläisen kulttuuriseuran verkkosivuja.
— Polinan Saša-poika lähti tänä vuonna ensimmäiselle luokalle. Hän tietää myös vepsäläisistä. Kun koulussa annettiin tehtäväksi oppia sananparsia, hän oppi vepsäläisiä sanontoja, Strogalštšikova ylpeilee.
Suomeksi kääntänyt Mikko Nesvitski.
Jutun voi kokonaisuudessaan lukea vepsän kielellä täältä.
