Työ on minulla etusijalla
— Natalja Barkalova, olemme tunteneet toisemme vuosia, mutta emme ole koskaan aiemmin puhuneet elämästäsi. Missä olet syntynyt ja ketkä ovat vanhempasi?
— Olen syntynyt Kemissä. Sinne minun vanhemmat oli määrätty töihin pedagogisen instituutin jälkeen. Kemissä on yhä pystyssä puutalo, jossa asuin pienenä lapsena. Rakkauden kotimaahan ja äidinkieleen olen perinyt äidiltäni. Hän on syntysin Podporožjen piirin Svirstroin kylästä. Podporožjessa asuu vieläkin sukulaisiani, joiden luona käymme usein. Äitini on vepsäläinen, mutta ei puhu vepsää, vaikka ymmärtää hyvin vepsänkielistä puhetta.
Nataljan äiti tuli koulun jälkeen Petroskoihin opiskelemaan pedagogisen instituutin liikunnan osastolla. Siinä hän tutustui tulevaan mieheensä. Yhdessä he valmistuivat ja yhdessä aloittivat työuransa. Sitten isä lähti töihin miliisiin, mutta Nataljan äiti työskenteli liikunnanopettajana koulussa, myöhemmin kasvatustyön ohjaajana ja koulun johtajana.
— Pitää sanoa, että minä kaiken ajan näin, miten äitini teki töitä. Nuorena minulla oli jo mielessä, että minäkin haluan työskennellä koulussa. Kerran isäni komennettiin töihin Prääsään, me asuimme siinä kolme vuotta. Ne olivat onnelliset vuodet. Opiskellessani Prääsän koulussa ymmärsin, että haluan opettajaksi. Koulussa oli oikein hyvät opettajat. Minulla oli erittäin hyvä esimerkki alkaen perheestä ja päättyen niihin ihmisiin, joihin tutustuin siellä.
Nataljan äiti työskenteli yli 30 vuotta Iskorka-pioneerileirin johtajana. Pienenä Natalja vietti leirillä kokonaisen kesän, alussa lomailevana lapsena ja myöhemmin jo äitinsä apulaisena. Sen takia Nataljalla ei ollut epäilystäkään siitä, mihin lähteä opiskelemaan koulun jälkeen. Toki erikoisalaa hän ei voinut valita.
— Minulle oli mieleen historia, mutta äitini halusi minun opiskelevan vieraita kieliä. Niinpä pääsin vieraiden kielten osastolle. Opiskellessani instituutissa työskentelin kaksi vuotta internaatissa. Opetuksen ja kotitöiden lomassa juoksin internaattiin lasten luokse.
Instituutissa Natalja tunsi, että vieraiden kielten opetus ei ole hänen elämäntyönsä. Kuitenkin valmistuttuaan hän tuli töihin Petroskoin kouluun numero 18 opettamaan lapsille ranskaa ja englantia.
— Työskennellessäni koulussa pääsin Moskovan valtionyliopistoon psykologian osastolle ja opiskelin siinä kolme vuotta. Ymmärsin, että tämä työ on minulle enemmän mieleen. Opetuksen jälkeen minulle tarjottiin kolme koulua, joissa olisin voinut olla johtaja. Minä valitsin tämän koulun. Olin nuori ja jännitin paljon, mutta kollegani tukivat minua. Tulevana vuotena koulu numero 18 täyttää 60 vuotta ja suomalais-ugrilainen koulu 30 (vuonna 1999 nämä koulut oli yhdistetty. — toim.). Tahdon juhlia näitä kahta vuosipäivää yhdessä. Näytämme, miten kouluelämä on muuttunut, mihin saavutuksiin olemme näinä vuosina päässeet ja muistelemme mennyttä aikaa.
Yhteen aikaan Nataljan äiti työskenteli Karjalan varaopetusministerinä, sitten perhe muutti Segežaan. Siinä Nataljan isä työskenteli kombinaatin turvallisuusosaston varajohtajana ja äiti Segežan sosiaalialan varajohtajana. Hän oli Karjalan ansioitunut työntekijä. Viisi vuotta sitten myös Natalja Barkalova sai Karjalan opetusalan ansioitunut työntekijä -arvonimen.
— Millainen johtaja olet? Hyväntahtoinen vai vaativa?
— Aina tahdon olla hyvä, huolehtivainen ja tarkka opettaja. Minusta ei ole hyviä tai huonoja oppilaita, pidän kaikista heistä. Kun minulta kysytään, paljonko minulla on lapsia, vastaan: ”Yli 900”. Työhuoneeni ovi on aina auki, ja he voivat halutessaan tulla kertomaan iloistaan ja huolistaan. Minulla työ on etusijalla. Aina olen valmis auttamaan lapsia, Barkalova sanoo.
— Meillä koulupukuja käyttävät vain alakoulun lapset. Minua moititaan usein siitä. Samoin kuin siitä, että vanhempien luokkien oppilailla on erivärisiä hiuksia. Minusta lapsia pitää ymmärtää. He ovat yksilöitä. Sillä tavalla he ilmaisevat itseään. Ei tarvitse väkisin pakottaa heitä mihinkään.
— Omaan aikaamme verrattuna nyt on toisenlaisia lapsia, mutta he eivät ole meitä huonompia. Me pyrimme puhumaan lapsille kuin ystäville. Meidän pitää hymyillä heille, katsoa, että kaikki olisi hyvin jokaisella heistä. Kun lapsi ei ole onnellinen koulussa, silloin teemme turhaa työtä. Tiedot eivät ole niinkään tärkeitä, on tarpeen, että lapsella olisi hyvä lapsuus.
Barkalova on työskennellyt koulussa jo 35 vuotta, joista lähes 25 vuotta hän on johtanut koulua.
— Missä on suomalais-ugrilaisen koulun erikoisuus?
— Ei saa kadottaa meidän koulumme etnokulttuurista ydintä. Meillä on äidinkielen oppitunnit, ne eivät ole valinnaista lisäopetusta. Siinä on suuri ero. Oppitunteina karjalan, suomen ja vepsän kielet edustavat kielten korkeaa tasoa. Meidän opettajat ovat vastuussa siitä, että kielitaito olisi maassa vaadittavan standardin mukainen.
— Pitää säilyttää perinteitä, jotka ovat eläneet tässä koulussa jo vuosia. Ajathan muuttuvat ja niin myös lapset. Meidän koulu ei ole lukio eikä kymnaasi, ja alalla on kilpailua. Siitä huolimatta täksi vuodeksi keräsimme ensimmäisiin luokkiin karjalaiset ja vepsäläiset ryhmät. Myös kymmenen lasta käy vepsän kielen lisäoppitunneilla tänä vuonna. Kaikille vanhemmille tarjoan äidinkielen opetusta. Itse en osaa vepsää enkä suomea. Työvuosina olen kuitenkin oppinut ymmärtämään suomea hyvin. Kyynelet silmissä ja lämpö sydämessä kuuntelen, kun meidän lapsemme laulavat tai lausuvat runoja äidinkielillä. Ei tekisi mieli kadottaa tämän koulun aatetta.
Petroskoin suomalais-ugrilainen koulu toimii läheisessä vuorovaikutuksessa Karjalan kansantaiteen ja kulttuurialoitteiden keskuksen, Periodika-kustantamon, Lastenpiiri- ja Tellervo- yhtyeiden kanssa. Lämpimin sanoin Natalja Barkalova muistelee Zinaida Strogalštšikovaa ja Svetlana Pasjukovaa, joiden kanssa he toteuttivat idean suomalais-ugrilaisen koulun perustamisesta.
Jokaisena vuotena koulun päättää 5—7 mitalistia. Monet eilisistä oppilaista työskentelevät nyt näyttelijöinä, virkamiehinä ja opettajina. Barkalovan mielestä tärkeintä kuitenkin on, että kaikki koulun päättäneet olisivat hyviä, onnellisia ja kotimaataan rakastavia kansalaisia.
Jutun voi lukea myös vepsäksi.
Suomeksi tekstin on kääntänyt Mikko Nesvitski.
