Tiähtilöin keriäjät
Eli kerran köyhy naine. Hänel oli kolme poigua.
Joga päiviä muamo poijile mustoitteli:
‒ Olis aigu teil ičel lähtie ozua eččimäh. Ken ei eči, se ei lövvä.
Enzimäzenny lähti vanhin poigu. Muamo pastoi kyrziä, andoi poijale kerale da sanoi:
‒ Ku sinul konzu roinnou jygei vai loputanneh väit, syö kyrziä, dai vägi tulou.
Otti vanhin poigu kaššalin, pani sih muaman annetut evähät dai lähti ozua eččimäh. Astui, astui, kuni nälgy rodih. Löydi kyrzät, ga syömäh ei ruvennuh. Net oli kuivettu da kovettu, ei himoita syvvä mostu kyrziä! Poigu suutuksis lykkäi muaman evähät muah da lähti ielleh.
Kodvazen peräs kaččou – ei loitton rubei nägumäh pieni mökkine. Dai koiru rubei haukkumah. Koiran haukundan kuultuu mökkizespäi tuli pihah gurbistunnuh akkaine. Häi nägi brihan da sanoi:
‒ Tule, poigaine, minun čumah istumah da huogavumah. Onnuako nälgävyit pitkäs matkas.
Emändy syötti brihan da sanou:
‒ Tiä sinä voizit löydiä oman ozan, vai kuundele tarkazeh. Ei loitton minun čumaspäi on syvä vezikuoppu. Yön tulduu mene sinne. Sie pohjas on äijy tiähtie. Ku kerrinnet yhten yön aigua kai tiähtet tavata, sit lövvät oman ozan.
‒ Tämä minul ei ole jygei ruado, briha nagrahtih.
Yön tulduu vanhin poigu otti rengin, meni kuopalluo da rubei ruadamah.
Häi nosti da nosti tiähtilöi kuopaspäi, kuni kaikkineh väzyi. Kačahtih kuoppah, ga sie vie oli vetty, dai tiähtet toine toizen rinnal, net buite ni vähetty ei.
Briha suutui da smietti: “Ihan tottu, neče akku minuu bluaznannu pidäy. Eihäi sua yhtes yös nostua kai tiähtet!”
Vahnin poigu lykkäi rengin da lähti omah kodih. Muamo nimidä ei sanonuh, vai piädy lekutti.
Toizennu piän keskimäine poigu tungi muaman pastetut kyrzät kaššalih da lähti suureh mieroh ozua eččimäh. Dai sih samazeh mökkizeh piädyi. Dai händy mökkizen vanhu emändäine pani tiähtilöi tabailemah. Briha nosti, nosti rengil tiähtilöi ga, kui vanhin velli, lykkäi rengin da lähti omah kodih. Ei ni hänele muamo sanonuh nimidä, vai piädy lekutti.
Tuli vuoro nuorembal poijal lähtie ozua eččimäh.
‒ Älä laškistelei, älä varua jygiedy ruaduo! Älä heitä ruaduo puolivälih, kui sinun vellet oli ruattu!
Nuorin velli otti kaššalih muaman pastetut kyrzät dai lähti suureh mieroh ozua eččimäh. Astui, astui, nälgävyi. Otti kyrzät, söi da lähti ielleh. Ihan terväh hänelgi puutui vastah se samaine mökkine. Koiru rubei haukkumah, emändy tuli pihah da kučui brihan čumah:
‒ Tule, poigaine, minun čumah istumah da huogavumah. Onnuako nälgävyit pitkäs matkas.
‒ Passibo, buabo, kučundas, nuorin poigu vastai. ‒ En ole nälläs, minul keral on muaman pastettuu kyrziä, net ollah kaikis magiembat.
Yön tulduu nuorin poigu meni kuopalluo da rubei ruadoh.
Briha ruadoi kogo yön. Häi nosti da nosti tiähtilöi. Konzu väit loputtih, häi söi muaman kyrziä da ruadoi ielleh.
Kerran rengi komahtih mihliene kovah. Briha kačoi kuoppah – vetty sen pohjas jo ei olluh dai tiähtet kunneliene kavottih.
Tuli huondes. Päiväine nouzi taivahah.
Nuorin poigu seizoi kuopan laijal. Häi oli hyväs mieles – ruado oli ruattu loppussah.
‒ Poigaine, sinä olet suannuh loppuh suuren, hyvän ruavon, sanoi emändy. – Tämän kuopan pohjas oli peitos vihazen tiedoiniekan syväin. Nygöi päiväine on poltanuh sen, vihastu tiedoiniekkua ei ole olemas. Nygöi kai hänen čumat, kai hänen pedrat dai muat ollah sinun.
Nuorin poigu ylen äijäl ihastui nengomii sanoi kuunelles. Häi kučui yhteh kai köyhät ristikanzat, jageli heile hirvet dai paimendusmuat. Häi iče rodih ižändäkse da eli hyväs ozas dostalin ijän.
