Lapsi kätkyös maguau
Puaksuh, konzu tulet mihtahto vahnah kodih, näit, ku lageh on pandu sangei raudurengas libo mitahto muu raudupala lageh on iškietty. Niih ennevahnas pandih nuorat libo hiihnat da riputettih kätkyt, kus piendy lastu liikutettih. Ei olluh aigua lastu yskäs kannella, sanottih: “Čökkiä vai lapsi kätkyöh da tuuvita vähäne, sit terväh häi uinuou”.
Karjalas oli eriluaduzii kätkylöi, erähät seizottih lattiel pyöryžil jalloil. Niidy sanottih lattiikätkylöikse libo lat’ekätkylöikse da net oldih vai bohatembis talolois.
Lattiikätkylöi luajittih sangien puun lavvois, reinois net lavvat yhtistettih puupalazil da pienil nuaglazil. Lavvat oldih šuoriet, toiči mualil voijeltut. Se kätkyt oli syvä, ku mitahto vakku rouno. Siepäi lapsi iče ei voinnuh piästä. Čomah luaduh sidä kuvailtih karjalazis arbaituksis: “Kaksi jalgua, nelli korvua, sillal seizou, lattiel repettäy”.
Toizenmoizet kätkyöt lais riputtih. Köyhäs talois lattiet oldih vilut, siepäi toiči tuuli. A ku lapsi on korgiembas kohtas maguamas, sit häi ei kylmä. Puaksumbah kätkyt pandih puuh, kudai oli peräčupunorren da seinän välil. Sie oli koukku da koukus hiihnat, hiihnois kätkyt. Ku pidänöy, se kätkyt oli kebjei yhtes kohtaspäi toizeh vediä.
Köyhät luajittih hiihnoi iče, erähät kezrättih langua da sit niidy palmikoittih, toizet luajittih sidä heinynuoras libo nahkuremenis. Se kätkyt luajittih kuoren ual olijas puus libo tyvipuun ozas. Se oli moine soikko, vičoil yhtistetty. Hiihnoih niškoi nelläh čuppuh oli pandu keskel halletut puuoksat. Toiči hiihnukätkyön laijois oldih loukot, sih nuorat oli pujotettu.
Hihnukätkyös oli vie jalgunuoru, sil voidih jallal liikuttua istujes libo käil yöl postelis olles.
Hiihnukätkytty pidi varavozilleh liikuttua, se ei olluh moine syvä. Rutombah ku tuuvitat, sit i lapsi siepäi pakkuu. Kätkyöh luajittih oma posteli, ymbäri puaksuh pandih ziavessi, ku vierahat ei kačottas lapseh.
Lapsen suaduu perehel oli ylen äijy kaikenmostu kielduo. Varattih silmävysty, sendäh myöhä illal jälles päiväzen laskendua ei käydy nigo vetty, nigo halgua tuomah, maiduo taloispäi ei annettu.
Lastu dai muamua yksinäh ei jätetty, a gu koinižändy heidy ottau. Vuodessah lapsel ei leikattu eigo tukkii, eigo kynzii, muamo kynzii lyhendi puremal. Ken enzimäzenny nägöi lapsel hambahan, se lahjoitti villaizen vyön, kudai vardoiččou lastu tulies elaijas.
Kyläs tiijustettih lapsen suandas omah luaduh: enimytten roženčan koin ikkunoil oldih zuavesit salvas da niidy ei suannuh avata kolmeh nedälissäh. Roženčal ei suannuh mennä rahvahih, a gu käymättäh ei voinnuh olla, sit naine otti keral varat — šiižman libo mintahto muun raudupalan.
Kuudeh nedälissäh nastu piettih “ligahizennu”. Kolme yödy jälles lapsen suandua muamo magai eriže lattiel omas čupus, sit buabo pani händy malitunke omah postelih.
Omahizet da susiedat tavan mugah jo tossupiän käydih lastu kaččomah, tuodih lahjakse ribuu kabalokse da kuda-midä pastostu. Rahvas sanottih, gu tuldih “ozajuvvanke”, tuldih “ozua tuomah”. Sen “ozajuodaizen” annettih muamal sanoinke: “Suurustu suuh, mieldy piäh!”
Vie tuodih keral lapseh niškoi hammasden’gua (hobjastu den’gua), ga onnuako se den’gan tuomine tartui rahvahan perindölöih jo myöhembäh.
Piendy lastu syötettih maijol, sidä pandih lehmän sarveh. Se sarvi enzimäi hyvin keitettih da luajittih kaidaizembas puoles pieni loukko.
Puaksuh muamo libo buabo liikuttajes pajatti uinotuspajoizii. Lastu pajozes nimitettih linduzekse libo kuldaizekse, nimie ei sanottu, varattih, ku nimi paha ei tartus.
