Koivu ta hänen yštävät
Koivu kašvo pellolla. Hiän oli korkie, šolakka, kiharalatvani. Kaikki siiriččiaštujat ihual’tih koivun kaunehutta.
Kerran puun okšah istuutu kottaraini ta rupesi sualiutumah omah kohtaloh:
— Hyvä šiula on, koivuni. Šie šeisot yhellä paikalla ta šiun ei tarviče ajatella, mitein elättyä iččie, mistä löytyä talo, mitein pelaštautuo petoloista. A miula koko elämä on touhuissa ta hommissa. Mie olen niin vaipun!
Koivu vaštasi linnulla:
— Miun elämä ei ole niin helppo, kuin šie ajattelet! Tiijätkö šie, kuin kova tuuli toičči viäntelöy ta katkual’ou miun okšie, revittelöy lehtijäni, a kuin pakkasella mie tutajan vilušta, kuin pitkäaikasena poutana miun juurilla on vaikie löytyä vaikkapa yhen vesipisaran ta mie tupehun janošta. Ennein tiälä kašvo monta koivuo — miun čikkoja, ka hyö ei keššetty vaikeukšie ta kuivettih. Mie vielä nytki ikävöičen heitä. Joka šykyšy mie kaimuan lehtijäni ta miun on niin suali piäštyä heitä lentoh. Yksi vain ilo on, jotta kevyällä hyö myöššytäh miun luokši! Monet lehtimavot ta toiset tuhuojat pilatah miun kuorta. Täššä milma voitta auttua vain työ, linnut. Niin jotta ei ole mitä kajehtie, kottaraini! A šie vet olet äijän mitä nähnyn omien šiipien avulla ta pahana šiänä voit missänih peittäytyö.
Kottaraini alko ajatella:
— Niin, višših jokahisella on omie iloja ta omie huolieki. Ka šie milma oikein miellytät, armaš koivuni! Još tahot, mie rupien käymäh šiun luokši, konša miula ollou vaikkapa vähäsen vapuata aikua.
Šiitä ajašta alkuan kottaraini rikeneh lenteli koivun luo. Hiän istu puun okšilla ta lauleli omie lauluja. Kerran näitä lauluja kuuli ihmini ta kiinitti puuh kottaraispöntön. Nyt kottaraini ei lentän pois pitäkši aikua, vet hänen talo oli lähellä.
Niin mäni onnellini kešä. Tuli šykyšy. Kottaraini lenti lämpimih maih. Koivu tuaš jäi yksin ta niin hiän ois ni ikävöinyn kevyäh šuaten, ka kerran hänen okših istuutu kakši varpuista, kumpaset vapistih vilušta. Varpuset ei löyvetty mimmoistakana taluo nuapuripos’olkašta. Hyö oltih vielä nuoret, a kaikissa šopivissa paikoissa jo elettih vanhemmat linnut. Konša varpuset nähtih kottaraispönttö, hyö oikein ihaššuttih ta kyšyttih koivulta:
— Koivuni, voimmako myö ašettautuo elämäh šiun kottaraispönttöh talvekši?
— Tietyšti, vaštasi koivu. — Kešällä tiälä eläy kottaraini, a talvella kottaraispönttö šeisou tyhjänä. Mie olen hyvin iloni teilä!
Hyö yštävällisešti ta šovušša elettih koko talvi. Enšimmäistä kertua koivulla ei ollun ikävä pakkasella šiällä, vet hänen kera oltih hänen pikkaraiset kaverit. A konša tuli kevät, ni varpuset šiivottih kottaraispönttö ta annettih tila kottaraisella, kummaista niin vuotti koivu. Kottaraini myöšty oman puolison kera. Hyö yheššä iloil’tih kevyäštä, koivun vihreistä lehtilöistä, a šiitä ni pienistä linnunpoikasista, kumpaset ilmeššyttih kottaraispöntöššä.
Ihmiset rakennettih lehtimaja koivun alla ta käytih šinne kuuntelomah kottaraisien lauluja. Tietyšti, enemmän kaikkie iloili koivu, vet nyt hänen luokši kiirehittih kuin pienet, niin ni šuuret yštävät.
Kiänti Maikki Spitsina.
