Karjalaisie valehšuarnoja
Tulen čuuto
Yheššä vanhašša karjalaisešša kämpäššä eli vanha kiukua ta rikeneh ohkasi:
— Oh-oh-oh! Uh-uh-uh!
Vanhan kiukuan luona šeisottih kiukuanvehkehet — patahanko, leipälapie, koukku, kiukuanhavu — ta hil’l’akkaiseh šuhistih:
— Šuh-šuh-šuh!
Kiukuan vierellä šeinällä rippu vanha aštieškuappi ta šurkiešti kriičkasi:
— Krii-krii!
Aštieškuapissa šeisottih kukšinat, puiset lusikat, kupit ta luuvvat, riehtilät ta čuhunnikat. Ta jo pitälti kenkänä ei ole käyttän niitä vanhoja esinehie.
Ka kerran ovi avautu ta vanhan kämpän kynnykšellä ilmešty pieni iloni Tuli. Kenkänä ei tietän mistä hiän on tullun.
— Hi-hi, karju hiän pimieh pirttih, ka kenkänä ei vaššannun.
Šilloin Tuli vesseläšti hypähti vanhan kiukuan šuuh. Kämppä heti muuttu valosakši, lämpimäkši, mukavakši. Kaikki kotivehkehet eleyvyttih. Kupit alettih pyörie, lusikat — kolaissa, a luuvvat juoštih ta ašettauvuttih stolalla. Patahanko hypähti ta veti meijän čuhunnikan kiukuah. Huttu heti alko pul’puttua, a kiukuanhavu alko pyyhkie kiukuata. Kiukua tuli lämpimäkši ta alko hil’l’akkaiseh laulua:
— Kupala, nai-nai-nai!
Meijän pieni iloni yštävä kaikkie šyötti, juotti ta muate pani. Šemmosen čuuton luati meijän moločča Tuli!
Vejen čuuto
Ennein-muinoin karjalaisešša Kinnermä-kyläššä, kumpasella on jo yli 500 vuotta, tapahtu tämmä kummallini istorija.
Kylän laijalla šeiso kakši puista kaivuo. Yksi oli nelikulmani ta katon kera, a toini oli šoikie ta pitän kepin kera, ihmiset šanottih šitä “kurekši”. Molommissa kaivoissa oltih puiset šankot. Yheššä kaivošša oli “elävä” vesi, a toisešša oli “kuollut” vesi.
Joka päivä kaivojen luokši tultih elukat, jotta juuvva vettä, ka ei voitu, vet hyö ei tiijetty missä kaivošša on “elävä” vesi. Niin ni käytäis elukat joka päivä, šeisottais ta vuotettais, još oravalla ei šattuis hätä.
Orava hyppeli okšalta okšalla ta tipahti muah, vähältä piäsi ryömimällä kaivojen luokši. Ta alko juuvva niistä vettä. Orava joi vettä kurki-kaivošta ta hänellä tuli vielä pahempi olo: hänen šilmissä pimeni, käpälät alettih vapissa ta häntä laškeutu. Orava töintuškin ryömi toisen kaivon luokši ta joi šiitä vettä. Ta tapahtu čuuto! Orava eleyty, alko hyppie ta tanššie. Hiän kumarti vejellä ta juoksi meččäh.
Niin Vejen čuuto toi onnie meijän kyläh ta kaikki elukat nyt voijah juuvva “elävyä” vettä.
Ihmisen čuuto
Meijän veräjien luona eläy čuuto!
Šielä ollah ruttohliikkuja reki ta ičeliikkujat viršut,
A kielellini kello pakajau täštä ta šiitä.
Heposenkenkät tiputah taivahašta ta tuuvvah onnie vuosiksi.
Pihalyhtyt paletah ympärillä, šanotah, jotta kojinisännät villitäh.
Kellot lyyvväh “bom-bom-bom”, taika on jo lähellä.
Kenpä luati kaiken šen čuuton? Ihmini luati kaiken!
