Kodima: Ezmäižen paindused vepsän kelel
Armaz vald
Mö sebranikanke ajoim motociklal kalaspäi i peksim lindun, kudamb lendi lujas alahan, ani madme. Azotimoi i eciškanzim – keda sordim. Vides haškuses tespäi, kesk penid penzhaižid nägištim suren lindun. Meiden mecas om äi linduid: mecoid, tedrid, pühuzid… Vaiše nece lind ei koskund nikenehe, sid’ minä tundištin, miše nece om habuk.
Muštan, völ laps’aigan olin kulnu sanoid necen lindun polhe. Pagištihe, habuk voib otta kananpoigaižid i kanoid. A penid lapsid pöl’göiteldihe – ”Lujas uradiškanded – tuleb habuk i otab sindai”.
Vaiše nügüd’ nece sur’ lind vedi ühten suugan, hüppa, noleta ei voind. Minei žal’ tegihe habukad.
— Tarbiž kodihe otta i tehta tervheks, – meletin minä.
Kahtes polespäi mö sebranikanke tuleškanzim habukannoks, tahtoim tabata, vaiše hän ei tahtoind, i teravil, kuti veič, künzil rebiti meiden käded verhesai. Sid’ mö heitim paidad i tacim lindun päle. Lind oli tabatud. Simal mö sidoim habukan käpšud I panim kašlihe.
Kodiš minä panin habukan surhe puzuhu, kudamb seižui kulus pertiš. Habuk saupsi sil’mäd i oli kuti uinonu. Minä čapoin siman i ladin antta habukale joda, a hän kut hüppähti i künzi käden da völ lujas: veri jokseškanzi ojal.
Minä käreganzin habukan päle – käden lujas kibišti. Jäl’ges tuli mel’he:
— Lind ei ole vär, nece mö händast peksim, sidoim, panim puzuhu, kuti meččen-ni uradan-kanan…
Habuk koli kahtes päiväs päliči. Hän ei kosketand ni vet, ni sömäd, kudambid minä olin pannu puzuhu.
Aigoin satatuz oli lujas kibed. Vaiše minä meletan: ”Habuk iče tahtoi kolda. Paremba oli surm hänen täht, mi elo valdata.
Tark saldat
Kerdan astui saldat kodihe. Matk oli pit’k i mäni hän ühthe pert’he, vanhan baboinnoks, baboi oli ažlak, no pästi händast lebaidamha.
— Magada, vonukeine, magada.
Homendesel baboi paštoi pirgaižid. Läksi tanhale I lugi pirgaižid. Hän ei mahtand čomas lugeda, lugi vaiše kaksin.
— Kaks’, kaks’, kaks’…
Saldat libui homendesel, oti pirgaižen i söi. Baboi tuli, lugi pirgaižed i sanub:
— Mina läksin tanhale i lugin pirgaižed, oli kaik kaksin, a tulin tanhalpäi, ka jo ei kaksin. Sinä-ik söid pirgaižen?
En, baboi, mina en koskend.
Baboi läksi vedele, a saldat sil aigal oti koume pirgašt i pani sumkha. Baboi tuli i lugi pirgaižed.
— Kaks’, kaks’. Naku saldateine sina oled tozimez’.
A saldat sanui kaiked hüväd, läksi tagemba, ičeze kodihepäi.
Jäniš-kelastai
Oli janišoiden kim
tahos siš, kus kazvab nin’.
Lebul išttes jäniš üks’
toižel küzui, entä mikš:
– Lullei-jäniš, midä söid?
Sanu, kuspäi vedut joid?
Kelle vauktan pövun möid,
jose keda iloks löid?
Toine jäniš oli hahk,
hänel suremb oli käpš.
Kut i toižil – lühüd händ,
hänen sanad – kelen vänd.
–Haban korut minä söin,
purtken vedut jäl’ges join.
Sanktan kalun tänna toin,
löda kondjad toras voin.
Ilopeza – kondi bur,
hot’ hän om-ki lujas sur’,
Om-ik nece mecan car’?
Venub bokal, kuti parz’!
Mujan, vägi minai om,
tartun kehe –linneblom.
Vahvan valdan otan täs,
rohtkat polkta pezašt läz!
Pit’käd korvad, tühjad lud,
jose usktas, avoinsud?
Mahtab kelastada ken,
senke meiden pagin pen’.
No mö prostim, hot’ i kulim
necen kelastusen suren.
Tedam, mitte jäniš rokhed,
mecas henkta-ki ei rohti.
Manzikaine
Manzikaine vauktal cvetib,
Kaikiš aigemba hän entib.
Kivid vaste sijan löuzi,
Mäthuzile korttas nouzi.
Kujiš, pöudoiš, korttil sijil,
Rustaks paštaze hän kivil.
Räken otab päipaštospei,
Hüvän magun vedab maspei.
Manzikašt’ konz keradamoi,
Male paksus kumardamoi,
Kumardatoi tuha kerdad,
Ka i tuhan marjad keradad.
