Kondi-mecančapai

Kondi-mecančapai

Vepsäks kändi Maria Mironova
14.07.2023
Karjalaine sarn.
 Oravad, kuti käbud, lanksiba oksišpäi – ken kuna. Lindud pöl’gästuiba i kidaškanziba. Pu räzäižiškanzi i zavodi langeta maha.  Kondi habi ehti hüppähtada laptaha. Kuva: Valerija Sotnikova
Oravad, kuti käbud, lanksiba oksišpäi – ken kuna. Lindud pöl’gästuiba i kidaškanziba. Pu räzäižiškanzi i zavodi langeta maha. Kondi habi ehti hüppähtada laptaha. Kuva: Valerija Sotnikova

Äi vot tagaze, konz-se lujas amu, kondjad ei tehnugoi ičeleze pezoid, ei venunugoi magadamas kaiken tal’ven. 

Ku libui tuho, vai pakaine oli kovemb, siloi kondjad ličihe übusehe vai eciba miččen-se haudan. Konz huba sä lopihe, hö möst zavodiba kävelta mecadme, käredad da näl’ghižed. 

Kezal mecas om äi sömäd, ojaižiš da mecjärviš äi kalad. Kaikjal kazvab marjoid, pähkimid. No parahim kondjan söm om mezi! 

Kerdan kezal astui kondi. Astui da ülähäks kacui – ei-ik kulu mezjaižiden buzaidust. Sikš ku mecmezjaižed eläba puiden ondusiš, sigä i met ned kaičeba. 

No mugoine hüvä onduz nikut ei putund sil’mihe. Se oli korktas, i kuni libud sinna – mezjaižed pureškandeba, ka i onduz om kaid – sihe käpš-ki ei mülü. 

Sid’ lanksi opalaha kondi, kut äkkid kuleb: tuk-tuk, tuk-tuk, tuk-tuk. 

— Naku ken minei abutab – tik! – ihastui kondi. – Hän kaik ondused tedab. Hän ozutab minei, kus om enamb met!

I läksi hän sinna, kuspäi kului kolkotez. 

Astui, astui, tuli pallištole. Kolkotez kus-se läz om, a tikad ei nägu. 

— Kuna-žo se kadoi? – käreganzi kondi.

I sid’ nägišti, ken kolkoti: läz kakid surembad pedajad seižui mecančapai. Hänen kädes hošti kirvez. 

Tuk-tuk, tuk-tuk, tuk-tuk! 

Pedai oli mugoine sanged i korged, miše ladv mäni taivhaze! Mecančapai sen rindal oli kuti hoikaine heinut. 

— Oho-ho-ho! – hilläšti nagraškanzi kondi. – Pen’ mecančapai i sur’ pu! Eskai minä en voiži sorta  mugomad pud!

A mecančapai sil aigal čapoi kirvhel pun: tuk-tuk, tuk-tuk, tuk-tuk! 

Äkkid sur’ pedai kidžaškanzi. Oravad, kuti käbud, lanksiba oksišpäi – ken kuna. Lindud pöl’gästuiba i kidaškanziba. Pu räzäižiškanzi i zavodi langeta maha. Ezmäks hilläšti, a jäl’ges kaik teramba i teramba. Kondi habi ehti hüppähtada laptaha. Kuti mägi lanksi – muga judaidaškanzi ma. 

A mecančapajale üks’kaik – pani kirvhen vön taga, pühki märgän ocan.  

Konz mecas möst tegihe hil’l’, mecančapai tuli toižen pedajannoks, kacui sen kaikiš polišpäi, oti kirvhen. 

Tuk-tuk, tuk-tuk, tuk-tuk!

Kondi unohti meden polhe. Muga hän ištui penzhiš ehtzor’ahasai, kacui, kut mecančapai pedajid čapab.  

Lopuks, ei voind tirpta kondi, tuli mecančapajannoks, küzui käredas:

— Min täht tulid minun mecha? Mikš čapad mecad?

Mecančapai ei pöl’gästund. 

— Tahtoin leta pertin, – sanui hän. – Lämän pertin. A sinä ala telusta minei, ika sinei hubemb linneb.

Kondi kacuhti čaptud puihe, jäl’ges kirvheze i meletaškanzi: ”Nece pen’ mecančapai om lujas vägekaz. Paremba ei ličtas hänen azjaha!” I läksi kondi tagaze korbehe. 

”Teravas keza lopiše, tuleba vilud päiväd, – meleti kondi, – pidab minei-ki läm’ pert’ leta. Ika jokseškanden, kuti jäniš, mecadme, kül’män, se toižen übusen al ödun, se toižen al...”

I muga kondi tahtoiškanzi tal’vel lämäs pertiš magata, miše eskai sömän polhe unohti, lanksi opalaha: ”Ei sa minei tal’vduda pertita, – meleti kondi. – Kirvheta en voi pertid leta. Sikš pidab otta kirvez mecančapajal...”

Varasti kondi, konz linneb kudmatoi ö. Tuli hilläšti sille pallištole, kus mecančapai pertin lendi. Mecančapai magazi šalašiš. Ümbri venuiba parded, oksad, barbad. 

Kirvez oli jättud puhu. Kondi vedi sen, vedi, čihkoi, vedi, i kirvez läksi puspäi. I kondi jokseškanzi mi oli väged. Joksi ihastusiš: 

— Nügüd’ minai-ki linneb tal’vel läm’ pert’!

Edel aigališt päiväižen nouzendad tahtoiškanzi lebaita kondi. Ištuihe hän surele kivele. A konz päiväine libui, kondi oti kirvhen i zavodi kacta sihe. I muga sen kändab, i muga. Kirvez hoštab.

— Oho-ho-ho! Hüvä minai kirvez om! Vessel!

Kacui kondi kirvest kaikiš polišpäi, iloitelihe i zavodi radod tehta. Hätken kondi valiči – miččen pun čapta? Nece hoik om, nece – sanged, nece – kover, nece – oksakaz, nece – pehkokaz.

Lopuks, kondi valiči hüvän pun. Sebazi sen molembil käbälil, pudišti – seižub, eskai ei kubahta. Painoi kirvhel kerdan, toižen, koumanden. Eskai virgad tüvehe ei jänd. 

Painoi kondi pudme, mi väged oli. Pu judaidaškanzi. Kor’ lendi erazvuiččihe polihe, kuti čorskud. A kirvez puhu muga ei mänend-ki. 

Oravad tuliba, lindud lendiba kaikiš polišpäi, jänišad sid’ kut sid’, eskai reboi tuli – kaikile om melentartušt, kut kondi ičeleze pertin zavodib leta. 

Kondjan käbäläd kibištaškanziba, a tolkud ei olend. 

— Midä nagrat?! – komedas heikahti kondi oraviden päle.

— Pidab käta kirvez, ei sil polel čapad! – sanui hilläl änel üks’ pen’ oravaine. – Minä nägin, kut mecančapai puid čapab – pidab teraval agjal, ei tül’cäl!

— Äjan tö tedat! – rändüi kondi. – Mängat täspäi ika…

Lendi hän kirvhen heiden polhe. Lindud i oravad vaikastuiba pöl’gästusiš, eskai kuluškanzi, kut ülähän mezjaižed buzaidaba.

— A-a, medele mujuškanzi! – vedi nenal kondi. 

Kacuhti, meleti: libuda ondusennoks om korktas, ka langeta-ki voib. A ku pun čapta? Siloi ei pida libuda puhu met!

I kondi völ vahvemba zavodi iškta pudme. Läz kondjan nenad lendaškanzi kaks’ mezjašt. 

— Midä pidab teile? – küzui heil kondi.

— Midä teged, ižand, meiden punke? – küzuiba mezjaižed.

— Tahtoin čapta sen. A konz čapan, kaikile teile huba linneb. Iče tedat…

— Mö sinei, mecanižand, met andam, vaiše ala surmiče meid, – pakičiba mezjaižed.

— Hüvä, – hökkähti kondi. – Togat tänna met da enamba. A iče kondi ištuihe heinäle, noletelese. Mezjaižkogo toi kondjale ondusespäi mezipezoid.

— Oho-ho-ho! – ihastui kondi. Naku mitte kirvez hüvä om! Kirvheta minei naku kuna libuda pidaiži, miše sada met!

Kondi söi külläks, eskai kaik karv tegihe tartukahaks. Lujas hänele mel’he tuli kirvhel met sada – ni üks’ mezjaine ei purend händast, libuda puhu ei tarbiž, sikš ed lankte-ki.

Läksi kondi ecmaha toižen pun medenke. Iški kirvhel pudme. Lendiba hänennoks mezjaižed, küzuiba, midä tarbiž.

— Togat met, – rändüškanzi kondi, – ika čapan pun!

Mezjaižed lendiba i toiba met kondjale. Hän söi kaiken. Käbälän noli. Läksi edemba. 

I sid’ se kondi tegihe ani laškaks. Šlägäiži da kaliži hän mecadme, kirvhel puidme iški, met söi:

— Oho-ho-ho! Kirvez om hüvä azj! 

A keza jo lopihe. Lindud lendaba lämihe maihe. Oravad paniba varha käbuid, kuivatud babukoid, pähkimid. Mezjaižed ei lekoi met, peitihe ičeze ondusihe, uinziba.

Hot’ äjak kondi iškli kirvhel puidme, ni üks’ mezjaine ei lendand hänennoks. A kut tedištada toižin – om-ik onduses mezi vai ei? Ved’ se ei voind libuda kaikihe puihe, kus ondused oma! 

Tuliba vihmad. Lanksi opalaha kondi:

— Teravas tal’v tuleb, a minai pertid ei ole!

Rigehtiškanzi kondi, zavodi puid čapta. Päiv mäni – vaiše ühten pun čapoi. Toižel päiväl völ pun čapoi. Koumandel – völ ühten. 

Käreidaškanzi – hilläs rad mäneb, muga ei voi ehtta viluhusai. Zavodi čapta völ teramba. Muga pudme iški, eskai kirvhentera kirvezvardespäi lendi i kondjan ocha putui. Lanksi kondi. Venui, venui, habi henghe tuli. 

Mugoine libui kuhm, kuti kaik mezjaižed ühtes puriba händast. 

— Sinä midä, tahtoid torata minunke? – rändüškanzi kondi i taci kirvhen järvehe. Vaiše ümbrused vededme läksiba.

”Midä nügüd’ tehta? – meleti kondi. – Koumes pedajaspäi ei voi leta pertid. A kirvheta ed sa parzid…”

Mecas oli hillüz’, märg i vilu. 

Homendesel halan pani – ma vauktaks tegihe. Ojaižil hoikaine jä ozutihe. 

Kondi lanksi opalaha:

— Suugid minai ei ole, miše lämihe maihe leta… Uruid en mahta kaida… Midä tehta? Kut pidab tal’ven möst eläda?

Astui hän, astui da jaugad iče toiba händast sen pallištonnks, kus mecančapai tahtoi pertin leta. 

”Kirvhen minä otin mecančapajal, – meleti kondi, – sikš pertid hän ei voind leta… A ned parded, miččid hän čapoi, azjata venuba… Naku hänen parzišpäi minä lendan-ki ičeleze pertin…”

No pallištol seižui pertine. Pertin päl libui savu. Kondi ei uskond ičeze sil’mihe:

— Kut-žo muga, kirvheta? 

Tuli lähemba. Pertižes koir nutaškanzi – kondjad rižašaknzi. Läksi mecančapai pordhile. Küzub:

— Midä sinei tarbiž?

— Pästa tal’vdumaha, – abidahižel änel pakičeb kondi. – Mecas vilu om, näl’g.

— Tal’vduda? – muhoitelihe mecančapai. – A ken minai kezal kirvhen oti?

— Oli mugoine azj, minä-ki tahtoin leta ičeleze pertin… Ka kirvhen järves upotin.

— A mikš vargastid? Pakičižid, ka minä opendaižin sindai sauvojan radonmahtoho. Hävä, miše minai völ kirvez kerdal oli. Ika minä-ki jäižin pertita.

— Pästa tal’vdumaha, – čingiškanzi kondi.

— Sinä mindai pertita tahtoid jätta, – sanui mecančapai. – Ei, mäne sinna, kuspäi tulid. I ala putu sil’mihe!

Läksi kondi kuna sil’mäd kacuba. A taivhaspäi jo lunt paneb. Jä katoi järvid i jogid, peitäškanzi niid pakaižespäi, lumi peiti man. 

Ličihe kondi mägiondusehe, a sigä händikahad ištuba, hambhad virskes. 

Tahtoi kondi hagon alle ličtas – vaiše nahkan rebiti. 

Jäniš vauktas pövus joksi. Oravad lämiš hahkasižiš pövuiš okselpäi toižele hüppiba. 

Midä tehta? Söda nimidä ei ole. Mäni kondi meletusiš, habi jaugad kandab, nimidä ei homaičend ümbri i putui haudha. Voib olda, se sures kandospäi tegihe, vai kevädel vezi man pezi. Kondi tahtoi käbäläl nores kuzes tabaitas. Kuz’ katkaižihe i katoi haudan kondjanke, kuti katuz. Tahtoi kondi päzuda haudaspäi, da kulišti, miše mecas tuho zavodiše. A haudas om läm’. Pohjal sügüz’lehtesed venuba – tulleil niid toi. Tün’ om, ei puhu.  

Mecas kondjan jäl’gid  lumel hihkaiži, haudan päle lunt pani – mäne tedišta, übuz om vai kondjan peza. 

Uinzi kondi. Konz unes söda tahtoi – imi käbäläd, medes johtuti. Muga magazi-ki kevädehesai. 

Siš aigaspäi kondjad magadaba tal’vel pezoiš. 

POJAVAD KIRJUTESED
Oma Mua
Kalevalatalo: Karjalan paraš etnokeškuš
“Kalevalatalo” on valittu Karjalan vuuvven 2023 parahakši etnokulttuurikeškukšekši. Še voitti ECHO-liiton järješšetyššä kilpailušša.
Kipinä
Muisselmie lapšuošta
Lapšuon muisselmissa Ilmi Karhu kertou, kuin hänen muamo opaštu lukomah, konša hänellä oli jo kahekšan lašta.
Karjalan Sanomat
Vadelmantuotanto siirtyy tunneleihin
Valtion tuki vauhdittaa aunukselaisen yrittäjän vadelmantuotannon siirtymistä muovin alle.
Oma Mua
Runot jiähäh nykytärkeiksi täh päiväh šuaten
Karjalan kanšojen yštävyštaloššä mäni Karjalaiset runot – rahvahan kulttuurikoodin pohja -seminari. Šemmosie seminarija vietetäh jo nellä vuotta, ta käsiteltävie aiheita aina löytyy.
Oma Mua
Paasonvuaru – Spuasanvuaru
Paaso, Helylän rinnal olii aiga korgei mägi on tulluh kuulužakse turistukohtakse. Sen nimi toven on aiga vaigei arbaitus.
Karjalan Sanomat
Tutkimusmatka rikastuttaa murrekarttaa
Karjalan tutkimuskeskuksen tutkijat lähtivät Tverin alueelle keräämään karjalankielistä aineistoa VepKar-korpusta ja äänitearkistoa varten. Matka on järjestetty Venäjän maantieteellisen seuran tuella.
Kipinä
Tilkuine
Kerdomuksen personuažu sanelou omas matkas buabanke meččäh.
Karjalan Sanomat
Itsenäinen Itä-Karjala oli Suomen projekti
Historiantutkija Denis Popovin mielestä separatistisen Karjalan väliaikaisen hallituksen perustaminen oli osa valkosuomalaisten interventiota Itä-Karjalaan. ”Itsenäisellä” Karjalalla Suomi halusi toteuttaa aluevaatimuksensa Venäjälle.
Oma Mua
Kanšallisien kirjallisukšien kehityštä käsiteltih Moskovašša
Moskovan Ruškiella aukivolla X kirjafestivalin rajoissa oli pietty Kanšallisien kirjallisukšien festivali. Kirjailijat ta runoilijat šekä kielen ta kulttuurin aktiiviset šäilyttäjät tultih festivalih, jotta tutuštuo toini toiseh.
Karjalan Sanomat
Runolauluista pohja luoville toimijoille
Vanhat karjalaiset runolaulut ovat innostuksen lähde säveltäjille, laulajille, tutkijoille ja muille luoville ihmisille. Esimerkkejä siitä kerrottiin seminaarissa.
tulda südäimehe
vahvištoita peitsana Unohtit-ik peitsanan?
registracii
vahvištoita peitsana
vahvištoita peitsana