Paavo Lesonen: Hänen kotišeutu
Paavo Lesosen šynty ta kašvo šuurešša karjalaisešša pereheššä pohjosešša Venehjärven kyläššä. Kylä oli pohatta omalla istorijalla ta ruatajilla ihmisillä. Konša alko perspektiivittömien kylien likvitointa, ni venehjärviläiset jouvuttih jättämäh omat talot, šemmosien perehien luvušša oli Lesosienki pereh. Hyö ašettauvuttih elämäh lähellä olijah šuureh Vuokkiniemen kyläh.
Vuotena 1965, lopettuan Vuokkiniemen kahekšanvuotisen koulun Paavo läksi enšimmäiseh šuureh ta tuntomattomah matkah — tuli Murmanskin merenkulkuopisson opaštujakši. Tämä piätöš miäräsi prihan tulijan elämän. Nuorušaikoja muissellen Pavel Aleksandrovič kertou, jotta tuškin nyt toistais omua merikohtaluo. Ka männyttä aikua et kirjuta uuvveštah.
Murmanski yštävällisešti otti vaštah karjalaista prihua.
— Venehjärven ta Vuokkiniemen hil’l’aisuon jälkeh kaupunkin touhu tuntu ouvolta, muistelou Paavo Lesonen.
Paavo ruttoh löysi ičellä yštävie, eikä čuipottan pakinašša omua aksenttie, vet karjalan kieli ijäkši jäi hänellä muamonkielekši.
Paavo Lesosen merielämäkerta alko kalaššušlaivan perämiehen virašta. Šiitä oli kirjeopaššuš ta kapteenin komentošilta. Meri ta monikuukaušiset purjehušmatat oltih Pavel Aleksandrovičin elämänä 20 vuotta. Amerikka ta Kanada, Atlantin valtameri ta Tyynimeri — hiän oli muailman monešša paikašša.
A Murmanskissa mieštä vuotettih armaš naini ta lapšet.
— Mie tuttavuššuin Jelenan kera melko mukavašti. Yštävä kučču milma tuttavien luo šyntymäpäivällä. Päivänšankarina oli Jelena. Neičyt valtasi miun šyväimen ta jo kahen päivän kos’s’oin Jelenua, muhiu miun pakinakaveri.
Mieš luati oikien valinnan: Jelenašta tuli hyvä naini ta muamo.
Pitkien purjehušmatkojen aikana Paavo Lesonen aina muisti pereheštä. Hiän työnti mereltä telegrammoja ta rikeneh ne oltih runomuuvvošša. Pavel Aleksandrovič nytki joka pruasniekakš kirjuttau runoja omalla Jelenalla, ta joka runošša kertou omašta rakkahuošta. Jo yli 40 vuotta hyö ollah yheššä kuin ilošša, niin ni šurušša.
Joka lomalla Paavo kävi vanhempien luo omah Venehjärven kyläh. Meri- ta kaupunkielämä ei šuatu hänet unohtamah lempihommista: mečäššykšeštä ta kalaššukšešta. Još oli mahollisuš, ni Pavel Aleksandrovič otti kotimualla omie poikieki. Konša Paavo oli lapšena, hänen tuatto kašvatti pojašša rakkahutta omah šeutuh. Šiitä, konša Paavo iče tuli tuatokši, hiän šamalla keinoin kašvatti omie poikieh.
Yhen šemmosen matan aikana Paavo Lesonen ošti Kalevalašša pienen talon.
— Mie jo šilloin tiesin, jotta myöššyn kotišeuvulla. A Jelena oli varma, jotta myö oštima ičellä dačan. Šilloin hiän ei voinun ajatellakana, jotta kohta hiän joutuu jättämäh Murmanskin kolmehuonehisen korttierin kaikkien mukavukšien kera ta tulou kotitalouven emännäkši loittuona kaupunkin sivilisatijošta, kertou Pavel Aleksandrovič.
Konša pakina koški muuttamista Kalevalah pereheššä oli kyynälie, riitoja, moittija… Šiitä ajašta kulu jo yli 30 vuotta. Kalevalan mualla pereh rakenti šuuren talon, heilä kašvo nellä lašta, šynty šeiččemen punukkua ta pravopunukka.
Paavo Lesonen jo aikoja täytti 70 vuotta. Hiän on taitaja muasteri — voit ni venehen ommella, ni talon rakentua, ni jalaččija korjata. Mieš ei unoha omua pientä kotimuata. Äijän aikua hiän viettäy Venehjärveššä, missä kalaštau tahi niin vain šoutelou järven kivisie lakšija myöten. Paavo muistelou, kuin yheššä tuattoh kera laški Venehjärveh verkkoja tahi valičči oikeita puita rakentamista varoin. Tuatolta ta ukolta mieš šai tietyä äijän viisahie ta hyövyllisie n’euvoja šekä kuulla kertomukšie runonlaulajien šeuvušta, kumpaset vielä nytki šäilytäh hänen muississa.
Venehjärveššä aina on rauhallista ta Paavo Lesosen šyväimeššä helpošti šynnytäh runojen rivit. Paavolla on monta runuo karjalan, šuomen ta venäjän kielellä. Kaikki ne kerrotah oman šeuvun kummallisešta kaunehuošta ta šen ihmisistä šekä Karjalan entiseštä, nykyseštä ta tulijašta ajašta. Jokahisešša runošša tuntuu miehen rakkahuš omah kyläh šekä toivot šen tulovaisuoh.
Paavo Lesonen
Kalamiehen kämppä
Kuittijärven rannikolla Sarajoven šuušša
Kalamiehen kämppä rakennettu on.
Šielä levähelläh eräš päivä kuušša,
Ta on še aika toisih päivih ihan verratoin.
Kämpän kiukuan tuli lämmittelöy luita,
Kiireh aika ohi nyt jo männyn on.
Eikä täššä nävy enyä töitä muita,
Kun polttopuut ta vejet yökši šuatu on.
Huviksihan voipi verkon luuvva veteh,
Šieltä šyötäväkši kalakeiton šuau.
Ta kun mečän lintu lentäy nenän eteh,
Šärpimekši šenki tulella varuštau.
Näillä kankahilla marjikot on hyvät,
Šienet noštau piätäh polun varrella.
Näitä kaikkie pitäy kešällä panna kasnah,
Talven tarpehiksi varuštua aikanah.
Luonnon kuva muuttuu ajan mukah aina,
Joškuš päivyä paistau, joškuš šaje on.
Šatiešta ta šiäkšilöistä kämpäššä šuau šuojan,
Šitä vaššenhan še tänne hommattuki on.
A kun tarpehiksi laisotella tulou,
Voit vaššakšija tiältä käyvä leikkuamah.
Ta šiitä, kun leivät loppuu, kotiki mieleh juohtuu,
Ni kämppä rannikolla jiäy yksin jähtymäh.
Ukko taivahaini, varjele šie kämppyä,
Pane paha rahvaš šivuh kulkomah!
Kunnon ihmisillä anna käyntilupa,
Ota ovilla vaštah ta kuču olomah!
