Uvven Vuvven lahju
Erähäl talvikuun ehtäl pieneh pertizeh azetettih kuuzahastu. Kogo vuvven se oli omas vakkazes orrel. Konzu oksat kai kiinitettih mih kohtih, oijendettih, kuuzahaine rodih ylen čomakse. Lapset da vahnembat kerras ruvettih čomendamah kuuzahastu Uvven Vuvven pruazniekakse.
Läpettäjät šuarat, jiäpuikot, käbyzet, elätit – kai bobazet tahtottih teriämbäh puuttuo kuuzahazeh. Terväh kai bobazet, buusat da fonariekat oldih omis kohtis, vihandu čomatar seizoi liikkumattah pruazniekkua vuottajes. Niken ei huomannuh, ku vakkazen rinnal, kuduas oli kuuzahaine, oli vahnu katkattu jiäkur’oipualikku. Se pitties ugodih orrele dai kaikin unohtettih sih näh. Nygöigi se pitties otettih orrelpäi da lykättih vakkazien keskeh.
Konzulienne tämä jiäkur’oipualikku oli Uvven Vuvven lahjannu, kudaman huondeksel ihastuksis löydi kuuzen ual eräs brihaččuine. Ga täl kerdua sih jiäkur’oipualikkah niken ei kaččonuh. Se vaikkani oli abiessah, kuni rahvas hyväs mieles čomendettih kuuzahastu da tarkah kačeltih joga bobastu.
– Täs net vihaniekat ollah, rapakot bobazet. Yöl minä heile ozutan…, duumaičči jiäkur’oipualikku.
Kois sambui tuli, vai čomat tuluot pilketettih kuuzahazes. Jiäkur’oipualikku pani kai omat vät sih, ku siirdyö lähembä kuuzahastu. Se oli kebjei ruado – jiäkur’oipualikku ainos langeili. Yhtelläh tämä kadehikas abevunnuh jiäkur’oipualikku siirdyi kuuzahazan luokse. Konzulienne häi seizoi juuri sie, čomal lental sivottu. Häi oli kodvan vuotettavannu Uvven Vuvven lahjannu, a nygöi kentahto muu rodieu hänen sijas. Jiäkur’oipualikku nouzi seizoi yhtel ainavol jallal da rubei viuhkuttamah omal hiemual – oppi sordua da murendua alahazis oksis rippujii bobazii. Ozakse, nämmih oksih lapset riputettih bumuagas leikattuloi fonuariekkoi, raudubumuagas da plastiekas luajittuloi lumitiähtilöi.
Ei hätkie olluh hyväs mieles jiäkur’oipualikku, terväh väzyi da pakui bokalleh. Huondeksel hänen löydi brihačču, kudai tuli ihailemah Uvven Vuvven kuuzahastu. Juuri hänen lahjannu oli konzulienne tämä jiäkur’oipualikku. Äijy čuassuu hyö oldih yhtes, konzu brihačču opastui kižuamah jiäkur’oih.
Jiäkur’oipualikku kummeksih, ku brihačul rodih hyviä mieldy hänen nähtyy. Tiettäväine, brihačču tunnusti oman Uvven Vuvven lahjan, täs jiäkur’oipualikas kiini oli äijy hyviä hetkie. Sit aijas jo huškai setämä vuozi, brihačču kazvoi da endizelleh suvaiččou kižata jiäkur’oih.
Vie brihačču opastui vestämäh puudu, sendäh jiäkur’oipualikan nähtyy häi kerras rubei miettimäh, midä olis vestiä sit mustokse. Brihačču pilai jiäkur’oipualikan palazikse da piirdi niilöil mittumatlienne kuvat, sit ahkerasti vesti net, maulai kirkahil kruaskoil da katoi luakal.
Muga jiäkur’oipualikas roittih kuuzahaine, mötti da iložu jiäkur’oihkižuaju. Valmehet bobazet brihačču riputti kuuzeh.
Ezmäi puuhizet bobazii varatti kaččuo omih susiedoih, vet kenlienne heis voinnus smeknie, ku net on vestetty sit vahnas jiäkur’oipualikas, kudai ruadoi pahua yöl. Ga sudre hyö varattih, bobazet oldih vesselät da ystävällizet. Enimät niilöis oldih ylen rapakot, sendäh vardoittih toine tostu. Ei muga äijiä päiviä vuvves hyö čomendeltihes kuuzahazes, sendäh nimi pahus ei voinnuh pujoittuo heijäh suarnallizih mielih. Hyö ihastuksis otettih omah pereheh mötin, kiäkur’oihkižuajan da kuuzahazen!
Brihaččuu ylen äijäl miellytettih uvvet bobazet, joga kedrua, konzu häi koskih niilöi, häi sanoi: “Terveh, minun vahnat tuttavat!” Kuuzahaine, jiäkur’oihkižuaju da mötti hyväs mieles heiluttih oksis, heishäi oli vahnan jiäkur’oipualikan hengi, kudai nygöi oli ozavu.
