Lapšien ta nuorison talvihuvija

Karjalaisilla lapšilla ta nuorilla talvella oli kaikenmoisie kisoja pirtissä. Piiruššuš: Lida Žukova

Čunalla luijettih

Talvella, konša ei liene hyvin pakkani ollun, lapšet čunalla luijettih, čurnittih. Myö ruštasima korkan lumešta, hyvin korkien, šentäh kun meilä Kyyröläššä ei ollun termyä läššä. Šiitä vierettimä šitä lumikurkkuo, konša oli šuvipäivä. Ta šen ašettima hyvin korkiekši, niin kun šillan. Vanhemmat pojat šielä vielä oltih apuna.

Vielä keškikohalla pantih lauvat ta lautojen piällä šiitä lunta. Šiih jäi vielä šieltä korkašta alačči kulkutie. No še oli niin kun termä šemmoni, väki korkie. Šieltä oli toini piä šuora, šinne luajittih niin kun rappuset. Šiitä šinne völjäyhyit čunaš keralla. Elikkä konša kun jiäty, korkkua myöte alahakši ihan niin luijettih.

Tai lumiukkoja luajittih.

Šukšet ta luistimet

Šukšie iče luajittih. Omatekosie oli šukšet tai kepit. Kepit luajittih juštih šen kepin pakšuvuošta koivun vešašta, elikkä huapaset oltih. Vielä vičašta luajittih šompa kepin piäh. Ei ollun meilä tyttölöillä hyvin äijä šukšija. Kun oli äijä miehie hiihtäjie, šiitä konša lienöy annettu pojat omie šukšijah pityä.

Oli i luistimie. Iče luajittih ta luisseltih, jotta oi-joi-joi. Mie muissan, kun vielä Juakko oli koissa, še oli kuutta vuotta milma vanhempi. Šehän oli muasteri luatimah šekä šukšie, jotta luistimie, kenkie ta kaikkie jo nuorešta šuaten. Konša läksi luistelomah, šiitä miun otti čunan kera jälkeh, miula kun oli pikkaraini čuna. Vain šiinä kačo šitä šai kyytie! A-voi-voi!

Konša jiä oli il’l’enellä, šiitä kun luisteli ympäri muailmat ta mie peräššä. Šiitä tulemma šieltä, a ämmö šanou:

— Joko nyt vakautu Vassin koiran piä?

— Šain mie kyytie, mie vaštuan.

Peittosillah kisuanta

A peittosillah voipi kisata kešällä tai talvella. Šielä oli peittopaikkoja hoš kuin äijä, kun oli äijä niitä huonehie ta sarajat, ta tanhuot, ta kaikki. Enimmäkšeh pihalla oli še peittosillah kisuanta. Ta pienempänä ollešša pirtissäki kisattih peittosillah, pirtit kun oltih šuuret. Peitteliyvyttih ta kisattih peittosillah.

Yksi rupieu kuuruttamah ta šiitä šieltä kyšyy:

— Kuuru-viiru, kuuru-viiru. Joko-o?

Šiitä tulou hoš mistä vaštauš, jotta: “Noh”.

Ta še kuurottaja lähtöy eččimäh niitä peitošša olijie.

Šiinä peittosih piti lukeutuo. Niitä lukuja oli äijä. Toisin ajoin luvettih, kuni kaikki piäštih pois. Ta šiitä še viimeni ken jäi, še tuli šiksi kuurottajakši.

Peittosih kisattih jo ihan šuurenaki. Šuuremmat šiitä jo pihalla, šielähän oli tilua tai peittopaikkoja.

Mäne tiijä, mistä niitä oli kulkeutun. Ta ken niitä oli kekšin. Lienöykö ollun lappalaisien, kun niissä ei ollun tolkun šanua.

Lukuja peittosillah kisatešša

Lukuja oli äijä, ka muutomie juohtuu šieltä mieleh toko. Še oli meilä enšimmäini:

Ipečikkä-topečikka,
toupiu, loupiu,
isverina katerina,
šiuštari vom.
Šieš, mieš,
mäne mieš meččäh,
hakkua puita,
hampun luita.
kirjava käsi,
koukku šormi,
pois.

Še šiitä piäsi pois.

Mäne tiijä, mistä niitä oli kulkeutun. Ta ken niitä oli kekšin. Lienöykö ollun lappalaisien, kun niissä ei ollun tolkun šanua, muuta kun šemmosie:

Itten-latten,
vemmel-vetten,
kurtin-murtin,
reimun käpšy.

Ta vielä yksi:

Ito-ito, mato-mato,
Čimpura-čampura,
viečera-vuačera,
voijat voo.

Hippasillah

Hippasillah kisatešša yksi tavotti toisie. Šini šen piti juošša, kuni šai košettua toista. Ken lienöy ollun oikein paha juokšomah, ka še šai pitälti olla hippana.

Šiinä voitih kaikki juošša hoš kuin loitoš, ka ei šitä nyt ilmoih ijättömih pitän männä. Totta še oli še kenttä, jotta missä juoštih hippasillah. Tai pirtissähän šitä niise juoštih hippasillah.

Šiinä niise lukeuvuttih, jotta še yksi jäi pyytäjäkši enšin.