Viktor Vikulin: “Šukututkimuš tuli elämän uuvvekši tarkotukšekši”
Kaunis piha Kiestinkin Naberežnaja-kavulla, Tuoppajärven rannalla. Ei šuuri, eikä pieni talo. Konša tulet kostih heti näkyy, mimmoni isäntä eläy täššä talošša. Tulen keittijöh ta tervehin karjalakši. Šiitä istuuvvumma juomah kahvie ta puajimah. Olen tottun šanomah “paissa”, ka tiälä milma heti kohennettih: “Pakajamah rupiet Uhtuošša, a tiälä, Kiestinksissä, ole hyvä ta puaji!”
Meijän joukkoh liittyy Ville.
‒ Malttauko hiän puajie karjalakši? kyšyn.
‒ Še malttau karjalakši šaman verran, kuin miun pojatki: “Šittapukšut, tule tänne!” ta “Rekanenäštä mieš kašvau!”, muhiu isäntä.
Yksi kavotuš toi Viktorilla šuurta šuruo, ka šiinä šurušša ollešša mieš löysi intuo šuureh ruatoh, mi keštäy jo yli kakši vuotta ta, kuin iče mieš šanou, ei lopu vielä moneh vuoteh.
Viktor-nimi merkiččöy voittuo ta tämä mieš ei hävittän voimieh kohtalon isušta, hiän nytki jatkau taisteluo hyvinvoinnin puolešta, jotta täyttyä elämän uutta piätarkotušta.
‒ Mistä šiun šuku alko?
‒ Enšin mie Viiko-nimeštä olin eččin tietoja arhiivoista, ka en löytän šemmoista tietuo. Mie löysin verotietoja ennein vuotta 1800 ta šielä oli Vikul-nimi, varmašti, šieltä meijän šuvun nimi tulou. Še nimi löytyy Arhankelin gubernijašta ta mie tiijän, jotta miun ukko oli arhankelilaini. Koko elämän meččyä šai ta otti naisekši neiččyön Kuorilahešta, oikein vanhašta kyläštä, kumpasešta enšimmäiset maininnat löyvytäh 1597 vuuvvešta.
Kuorilahen kylä šijoutuu Karjalan yhen šuurimmista Tuoppajärven rannalla. Ennein šotua šielä eli 230 henkie, oli yli 35 pirttie, a šovan jälkeh jäi vain kuuši pihua. Šovan aikana, kuin monet toisetki kylät, še oli poltettu, omat šotilahat hävitettih.
Viktor näytti miula kartan, missä oli merkitty kaikki kylät, kumpaset oltih ennein Šuurta Isänmuallista šotua. Še oli niin kuin oma šuuri valtijo, ka šiitä kaikki kylät pantih kiini. Nykyaikasella kartalla niät vain muutoman niistä ta niissä kylissä eletäh hävitettyjen kylien jälkiläiset, kumpaset polvešta polveh kannetah šyväimeššä kantatuattojen kipuo kotipaikoilta pois karkotukšešta.
‒ Oletko šieki šyntyn Kuorilahešša? Tahi toisešša kyläššä?
‒ Miun muamo oli Oulankašta šyntysin ta miun lapšuš mäni Oulankan kyläššä. Elämän kakši enšimmäistä vuotta elin Kuorilahešša ta kahekšah vuoteh šuaten joka kešä viettimä šiinä kyläššä. Kuorilahešša ta Oulankašša kaikin puajittih karjalakši, vain Oulankan koulu oli venäjänkielini. Piti lähtie opaštumah venäjän kieltä, jotta opaštuo toisie kouluainehie.
‒ Mitein šie, karjalaini poika, tunnit iččie venäjänkieliseššä koulušša?
‒ Koulušša kaikki oli venäjän kielellä, šentäh kun šielä opaššuttih rajamiehien lapšet. Kyläššä oli rajamiešjoukko. Myö heijän kera emmä kovuan äijän košken toini toista. Ka kieltä opaštuma. Venäjän kieleštä mie šain vain kakšosie ta kolmosie. Nellänteh luokkah šuaten opaššuin šielä, muissan vain yhen opaštajan nimen, hiän oli karjalaini, a toiset oltih rajamiehien naisie ta kaikin vain venäjäkši paistih. Muissan vielä, konša meilä oli musiikin tunti, opaštaja näytti meilä viulun. A myö, kylälapšet emmä šitä konšana nähnyn. Myöhän Kuorilahešša vain haitarin šoittuo kuulima. Viulun šoitto šilloin miula ei ollun musiikkie, še oli šokkie!
Šiitä vesivoimalan rakentamisen jälkeh ruvettih vettä noštamah ta kylä jäi vejen alla. Nellännen luokan kakši viimeistä kuukautta opaššuin Nisan kyläššä. Konša koulu pantih kiini myö tulima tänne, Kiestinkih. Tuatto ruato kalaštajalaivalla. Oli linja Piiteristä Murmanskih, ta Kiestinkissä laivan aina piti olla. Enšin šielä ruattih vain šotilahat, a šiitä ni kanšalaisie otettih. Niin tuatto hoiti tätä linjua. Hiän maltto ruatua tekniikan kera, vaikka oli opaštun koulušša vain nellä luokkua.
‒ Ket oltih šiun vanhemmat? Missä hyö tuttavuššuttih, kun oltih šyntysin eri kylistä? Niijen välillä vet on varmašti šata kilometrie!
‒ Miun muamo oli Hilma ta tuatto ‒ Timofei. Šovan jälkeh piti oikein äijän ruatua. Konša peltoruavot loputtih, kaikin lähettih meččäruatoloih. Muamo šuatto heposie järvien ta jokien rantoja myöten Aštahmah – šemmoni oli meččäpunktin nimi. Še oli tovellah loittuona Oulankašta. Ei joka mieš šemmoista vaikieta ruatuo voipi šuorittua. Konša Hilma šuatti heposet, niin ni romahti Timofein käsih, kuin hyö iče kerrottih, konša muisseltih nuorušaikoja. Timofei niise tuli omašta kyläštä ruatamah Aštahmah.
Mie olin heilä enšimmäini lapši ta tuli niin, jotta yksin ni olen. Šiitä pereheh otettih Katti-tyttö muamon šeukulta. Miun muamon muamo ta Katin oman muamon muamo oltih čikot. Katti oli šeiččemeš tyttö omilla vanhemmilla ta heiltä kuoli muamo. Šilloin piätettih, jotta Hilma ta Timofei paremmin kašvatetah tyttö. Hiän oli kakšivuotini, konša piäsi meijän pereheh. Šiitä Katti lopetti koulun, musiikkikoulun, yliopisson, šai ammatin ta nyt eläy Piäjärveššä.
‒ Mitä tiijät omista ukkoloista ta ämmöistä? Mistä päin hyö oltih?
‒ Ämmö, tuaton muamo oli Vasiljeva Agafja Andrejevna, a ukko, tuaton tuatto oli Vikulin Vasilii Timofejevič. Molommat oltih Kuorilahešta. Miun tuatto oli Timofei ta miun nuorempi poika on Timofei, a vanhempi poikani on Mikko ta keškimmäini ‒ Puavila. Ämmö Nikitina Ustinja Ivanovna on muamon muamo, Oulankašta šyntysin. Hiän ruato Uhtuošša, konša hänen mieš Nikitin Kalle Antonovič vankittih. Kanšan vihollisen naisella oltih vaikiet elokšet. Uhtuošta piti myöštyö omien luokši. Ustinjalla jäi kolme lašta ta hiän tarvičči apuo heijän kašvattamisešša. Oulankašta heijät työnnettih evakkoh Arhankelin alovehella. Kuin köyhät vuuvvet šielä oltih! Koissa rahvahalla kaikkie oli. Raja oli lähellä ta Šuomešta onnistu šuaha hyvie ruatokaluja. Omat talot, omat pellot, kalasat järvet, a šielä – mitänä. Šovan jälkeh hyö oikein ruttoh myöššyttih jälelläh.
Kalle-ukko löysi Ustinja-ämmön, konša oli opaštajana lukutaitamattomuon likvitoinnin aikana. Hiän opaštu kakši vuotta Šuomešša ta kakši vuotta Uhtuošša, ta oli šanatiijon opaštajana. Ukko otti naisekši tytön, konša hänellä oli 15 vuotta. Šiitä Kalle opaštu muatalouven johtajakši, ruato enšin Oulankašša, šiitä Uhtuošša. Gyllingin aikojen jälkeh hänellä oli yksi ilmihanto, ka šiitä ilmešty, jotta še oli viärä. Hänet työnnettih Uhtuoh johtamah kolhosie, a šiitä šieltä vankittih kolhosin koko johtokunta ta yhtenä päivänä ammuttih ‒ 245 henkie yhteh hautah. Hänen lapšet ei ni tiijetty elämän loppuh šuaten, missä tuattoh kuoli.
Vuotena 1958 Oulankah tuli paperi Kallen armahukšešta. Ustinja-ämmö pitälti itki. Šiinä ei ollun mitänä toista kirjutettu paičči šitä, jotta kuoli leirissä. Šiitä tuli ilmotuš kuolomašta ta kuoloman paikkana ei ollun mainittu mitänä. Meilä, punukoilla avautu vain še tieto ukon kuolomašta. Täššä on kaikki, mitä löysin ukošta.
‒ Muissatko lapšušaikua? Mitä ruavoit kešäsin ta talvisin? Mitä tuatto opašti šiula?
‒ Myö tuaton kera šalvoma uuvven kylyn ta liävän. Kaikki ruavot yheššä ruatoma: halot varuštima ta halkoma talvella. A kešällä peltoruavot ta heinäniitto oli. Heinäniitto loppu ‒ marjat vuotetah. Läksimä niitä poimimah venehellä, matalla šai vieläi kalaštua.
“Makuattako vielä?” tuatto jo veneheššä istuu, vuottau. – “Nouškua ruttoh ta veneheh!”
Marjat poimima koko päivän, a šiitä piti puhaštua. Muamo anto niitä kaupalla ta tienasi rahua. Enši huomenekšella uuvveštah. Mie, konša olin lapšena tykkäsin onkittua. Vanhemmat piettih verkkoja. Konša vanhemmilla oli äijän ruatuo, myö nuapurin kera niitä noštima.
A mie muissan vielä, jotta pyytimä haukie skokunalla. Konša olin leirissä Latvašša, šielä nävin, jotta hauki skokunua hyvin šyöy. A tuatto ei tykännyn kaikkie niitä skokunaelukkoja, šentäh hiän haukieki ei šyönyn.
Pereheššä molommat ämmöt ilman ukkoja oltih ta vaikiet elokšet heilä oltih. Myö čikon kera aina ämmöjen kera olima. Miun piti kašvua omavaltasekši. Pikkupoikana kopeikkua šain, konša kaivoin matoja turistiloilla.
Vielä ämmöjen kera myö šoutima Kuorilahešta Kiestinkih kauppah ta toičči pruasniekkoih, konša paikallini ilmašoitinorkesteri šoitti – še oli musiikki, še oli pruasniekka!
Yhekšänneššä luokašša mänin enšimmäiseh palkkaruatoh – laivalla merimiehekši. Mie nävin, jotta laiva šeiso tiälä korjaukšešša ta aikasemminki miun himotti ruatua, ka kahekšannešša luokašša ei otettu milma – liijan nuori.
Niin kakši laivakuletuškautta olin ruavošša Losos’-laivalla. Še kulki Sohjanankošešta Niskah ta kuletti ihmisie, toi poštie, kinuo, ruokua Nisan kylän kauppah. Merimiehen tehtävänä oli peššä kaikkie, laittua ruokua, ohjata laivua, panna mouttorin ruatamah, täyttyä šitä polttoainehella. Netälin ruavoin, netälin koissa olin ta niin koko kešä.
Kešällä laiva kerkisi käyvä šinne ta jälelläh yheššä päiväššä. A šykyšyllä aikataulu muuttu, kun illalla tuli pimie ta ei šuanun pimieššä myöštyö Sohjanankoškeh.
Tuattuo muissellen Viktor Vikulin vielä mainičči, jotta tuatto oman elämän kuuši viimeistä vuotta oli šokie. Ta nyt hänelläki on šilmäproplemoja, kun jo nellättä kertua pitäy lähtie leikkaukšeh ta šiitä Viktorilla valitah šilmälasit, jotta vois lukie. Hiän toistau, jotta hänen pitäy kaikkie nähä, jotta lopettua kaikki šukututkimukšen ečinnät. Ilman tätä ruatuo hiän jo ei voi.
‒ Miun pitäy huolehtie šilmistä! toistau Viktor. ‒ Ne ollah nykyjäh tärkeimmät šiinä ruavošša, kumpani pelaštau milma!
Kahvin jälkeh myö šiirtymä työhuoneheh. Viktor Timofejevič näyttäy Karjalan Heimo -lehen šuurta kokoelmua. Artikkelit, kumpaset košetah kotipaikkoja, on kiännetty venäjäkši. Vielä muutoma pakšu kanšijo ‒ niissä on perehen ta šuvun istorijan löytöjä.
Viktor näyttäy miula Oulankan kylän kuavakuvua ta vanhoja valokuvie. Kertou mi on valokuvašša: koulu tahi kenen talo, ta šamašša näyttäy kartalla, missä še talo oli ta vieläi näyttäy mistä paikašta tämä oli kuvattu. Kuuntelen ta kuvittelen iččie ihan kyläššä.
‒ Konša rupesit keryämäh tietoja?
‒ A konša ei tarvinnun enyä ruatoh lähtie, ni tuli äijän vapuata aikua ta mie rupesin keryämäh. L’us’a-naini šilloin šano, jotta mie mitänä en löyvä. A mie löysin kuin omie šukulaisie, niin ni hänen.
‒ Kuin pitälti olet harraštan šukututkimušta? Mintäh še on niin tärkie šiula?
‒ Noin viisi vuotta, ta niistä kolme viimeistä vuotta ilman šitä ruatuo en ni vois elyä. Tahon aina kyšyö keltänih, a vet’ niketä ei ole. Kaikin mäntih tuonilmasih. Miun L’us’a ruato koulušša ta 35 vuotta anto lapšilla. Opaštujat tiijettih häntä kovana opaštajana, hiän piti kaikkie kuritukšešša. Konša hiän mäni pensijalla, ni šyväininfarkti iski. Hiän kovašti läsi, ka hil’l’akkaiseh pareni, vain šiitä šyöpä ilmeni. Hiän oli Piiterissä pol’ničašša, tuli pandemija ta hiän kuoli 70-vuotisena. Šiitä ajašta jäin yksin, melkein kolme vuotta jo mäni. Elän vain Ville-kiššan kera, a lapšet eletäh Piiterissä – kakši poikua perehineh, ta yksi poika Pol’arnije Zori -kaupunkissa.
Šuuri kavotuš ta šuuri šuru. Viktorin šilmissä ollah kyynälet. A mie olen ihaššukšešša, jotta hätä ei rikkon mieštä, a päinvaštoin anto tahtuo innokkahašti jatkua lempiharraššušta.
‒ Tahotko muissella omašta L’us’ašta? Kerrotko pereheštäš?
‒ Myö opaštuma eri luokissa, a lopettima koulun šamašša luokašša. Koulun jälkeh mänin opaštumah šähkömiehekši ta mänin ruatamah höyrylaivalla. Kävin enšin järvie ta jokie myöten, a šiitä armeijah läksin Muššalla merellä. Šen jälkeh opaššuin Arhankellissa merimiehien koulušša ta šiitä kahekšan vuotta ruavoin loittosilla merimatoilla. Aina ruavoin šuatun ammatin mukah, šentäh kun opaššuin hyvin, vain viitosie šain, šentäh heti opaššukšen jälkeh hyvä ruato miula luovutettih.
Laivalla ruatuas’s’a mie akotuin, šynty enšimmäini poika. Mie ymmärrin, jotta pitäy omašta kyläštä ruatuo eččie ta olla perehen kera.
Olin Turušša, konša kirjutin anomukšen poislähöštä. Miulta heti kyšyttih, “a mintäh”? Mie šuomelaisien kera šeuruštelin hyvin, ka hyö vain šanottih milma lappalaisekši. Apie oli, vet’ karjalaini olen! Johtajat aina kačeltih tarkkah, mintäh šuomelaisien kera pien yhteyttä? Ka poislähön šyynä kyllä oli perehen as’s’at. Šiitä Kiestinkissä ruavoin šähkömiehenä.
L’us’a ruato koulušša. Hänen kera myö toičči pakasima karjalakši koissa.
Šentäh kun naini oli opaštajana, ni hänellä annettih paikka talon rakentamista varoin. Mie iče luajin kaiken täššä talošša. Rakentajat vain autettih milma noštua šalvoš, a kaikki muut työt iče.
Omie töitä ruatoma, a vaikeina aikoina piti joka kešä marjoja poimie. Voipi šanuo, jotta marjarahalla pojat ni šuatih kunnon koulutušta Piiterissä.
‒ Mitä tietoja onnistu vielä löytyä niijen lisäkši, mistä olemma jo puajin?
‒ L’us’an tuatošta löysin asiepaperija. Hiän kaikissa šovissa oli: Talvišovašša ta Isänmuallisešša šovašša. Monta vuotta ei ollun tietuo, missä hiän oli šovan alušša. A löysin tiijot, kumpaset pitälti oltih šalašša, šentäh kun hyö ulkomailla käytih tiijuštelomašša. Ämmön veikolta löysin tietuo, jotta šovan jälkeh hiän oli enšimmäisien min’orien joukošša ta vuuvven 1945 elokuušša šai kuoloman miinašta. Löysin Kuorilahen vanhoja valokuvie, kumpaset šuomelaiset otettih. Niissä kuvissa kyläššä vielä kaikki talot oltih, ta luulen, jotta tiijän mi niistä oli miun šukutalo, kummaista mie en ole nähnyn konšana ta kyšyö nikeltä en voi. Oman šuvun ihmisie vuoteh 1720 šuaten löysin. Pitäy kirjuttua kuntoh kaikki tiijot. Ka on vielä äijän arvautukšieki.
Šemmoni elämä nyt on Viktor Timofejevičilla ykšin ollešša. Hänellä on kolme poikua ta šeiččemen punukkua: kuuši poikua ta tyttö. Hyö toičči käyväh kostih, pojat-punukat oikein tykätäh kalaštua, konša vejetäh kalua järveštä ollah oikein tyytyväisie ta ukollaki še on ilona.
Viktor pahekšiu, jotta vähän rahvašta kyläššä eläy, vet’ kuin äijän ennein oli. Toičči käypi Kiestinkin karjalaisen kulttuurišeuran tilaisukših, šanou, jotta kieliki unohtuu, još šitä niken ei ripie puajiman ta še kuollehekši tulou.
Viktor Vikulin jatkau arvauttua oman šuvun arvautukšie, keryämäh kallista istorijua, kumpani pelašti hänet rakkahan naisen hautajaisien jälkeh. Vielä Viktor šuunnittelou näyttyä omalla svuatolla tien Kuorilahteh, hiän jo näytti entisen kylän paikkua lapšilla ta punukoilla.
