Viisaš varis
Elimä myö Jyvyälahešša, Juurikkaniemellä. Oli noin 1965 vuosi.
Viisi lašta miula oli. Vanhin poika, 16-vuotini Nikolai, jo ruato klubilla kinomehanikkona. (Še klubi oli Tiilikkäläššä, yli kilometrin piäššä meistä).
Joka kešä meijän pojat pihissettih variksen pešäštä pieni poikani ta kašvatettih šitä koissa. Alušta varista piettih rautahäkissä, a šiitä še tottu ta eli vapualla jalalla, kuin koira.
Yksi varis oli oikein viisaš ta ošava. Še aina hokšasi, konša Nikolai läksi töih, kinuo näyttämäh. Jo i vuotti, konša isäntä klubin oven avuau. Kinuo näytettih ylähyätä reijäštä yheštä huonehešta šalih. Varis heti puiklahti šalih, a reijän alla šillä oli oma stuula. Šillä varis totisena istu koko kinon ajan. Rahvaš šiih totuttih eikä šitä kenkänä hätyyttän. Kun kino loppu, varis šamašša lenti reijäštä jälelläh, šiitä pihalla ta kotih – isäntyä vuottamah.
Konša mitäi konštie še varis kekši. Kerran Humu-Jušši völjäyty potakkua kuokkimašta kotihih šuuri kakšikorvani vakka potakkua nisašša, nenä muata piirtäy. A varis kun kopšahtau hänellä piähä! Jušši päittäin, potakat pitin permantuo!
Kerran kauppieš Anni oli liäväššä lehmyä lypšämäššä. Liävän ovi oli auki. Varis lentyä kopšahti lehmällä šelkäh. Lehmä niin pöläšty, jotta hyppäsi šeinällä! Maitošankko kumoh! Tulou Anni voivotukšen kera kotih. Toivo-poika kyšyy:
― Missäpä še maito on?
Anni vaštuau:
― Onhan tuota entistä maituo meilä, varis kummitteliutu liäväššä.
Äkäni še kyllä Toivo oli, ka ei vihaštun šillä kertua. Ka omašša liäväššä varis ei häirinnyn.
Vuaralla eli Torvini Anni. Še vet oli meilä tapana, jotta kun vierašta tulou, ni čäijyö keitettih ta kostitettih hyvällä-parahalla. Oli kešä. Ikkuna kahallah. Ikkunan vierellä stolan takuana akat čäijyö juotih ta paistih. Yhtäkkie ikkunašta šuimaštautu varis, šieppasi krinkelin ta mäni männeššäh. Akat kupit tipahutettih, iče voivotukšen kera stolan alla! A varis krinkelin kotih toi kostinčakši. Koistah stolalta kačo še varis ei ottan mitänä!
Yheltä nuapurilta, Lassilta, mäni mouttori rikki. Hiän šitä veneheššä purki, a varaošie ta avuamie ašetti venehen tel’l’oilla. Iče läksi kotih käymäh. Varis šillä aikua nenäššäh kanto omien isäntien veneheh kaikki, min šuinki jakšo noštua ne rautaromut. Myö läksimä verkkoloilla. Ka mitä čuutuo on miän veneheššä? Šiitä tokatima ta veimä ne varaošat Lassilla jälelläh. Šai šitäi nakrua!
Eläi huoli. Vain kerran miun hermot ei keššetty niitä kommitteliuhuntoja. Mie vet šilloin ruavoin pyykkärinä. Pesin makuukšija lesopunktin ašuntolua varoin. Oli kevättalvi. Huomenekšella pesin kahekšan lakanua, levitin kotipihalla kevätahavah tuuleutumah. Iče läksin Tiilikkäläh kauppah. Kotih jäi vain vanha ämmö. Hiän oli umpišokie, lypšyässä kun lehmä viuhahutti hännällä šilmie myöte, ni šokeni. A viisaš oli še ämmö, järki pisy. No niin...
Aššun kaupašta, loittuota jo huomuan: ihme ta kumma, mitä nuo lakanat noin liplattau? Lähenen… Ka lakanat kaikki on lentoiksi revitelty! Kyšyn ämmöltä, a hiän vaštuau:
― En mie, tyttöseni, nähnyn, šokie vet olen.
A še varis oli ne jiätynyiset lakanat nenälläh repie kročuuttan. Ompelin mie šuikalehista nellä lakanua lapšilla. A tilah piti kaupašta kahekšan lakanua oštua. A vet rahat oli šilloin tiukalla.
Ečči še šiitä Nikolai šitä varista, kučču, ka ei löytän.
Toisena kešänä otettih uuši variksen poikani.
