Todesižed starinad živatoiden polhe
Kerdan homendesel hahk variš ištui pertin katusel i söti ičeze poigaižen. Mam-variš väzumata ličli hänele nökha penikaižen sömsupalaižen. Lindunpoigaine tackenzi tagaz suspäi necen sömän. Supal turui orgho katusedme. Variš taboiteli sen i ličli ičeze valdaližen lapsen suhu udes. Lindunpoigaine möst taсkenzi sömän. Nece jatkui hätken.
Lopuks lindunpoigaine lainzi magedan sömän, miččen mam-variš ličli hänen suhu väges. Variš krongahti, iški kivipä-poigaižen tagarajaha i lendi tomha ut sömäd.
Tuli sügüz’. Zavodihe lehtištonlähtend. Lehted kehkeroitihe i lendeltihe il’mas. Miron-kaži ištui tünäs pertiš iknan pölusel. Hän kacui pakuštunudele lehtištole. Üks’ koivlehteine lendaškanzi siriči kažid. Lehteine putui irdpolen iknan piluižehe. Se ripuškanzi. Tulleine sidä säreidoitaškanzi. Kaži ladi tabata lehteižen da ei voind necidä tehta – stökul telustab. Miron ei el’gendand mugomad manitust. Se barabaniškanzi käbälal stökladme. Kaži udes ladi tabata lehteižen i väta ühtes senke. No lehteine hüppi-hüppi i brimbriti iknadme, näriti kažid i lendi edemba.
Kažile tegihe vähän abid. Hän näugahti opalašti i hüppähti iknaspäi.
Melekaz näk
Ühten kerdan minä läksin irdale koirad sötmaha. Viškaižin astjaižehe kartohkoid, leibäd da lihad. Nägištin, miše koivus ištub kaks’ näkan poigašt. Ned ei olgoi pened, no völ ei olgoi sured-ki. Sid’ astjaižennoks hotkas lendi näk-mam. Se tabazi sömsupalan i lendahti koivuhu. Poigaižed avaidaškanziba sud sömäd ottes.
Äkkid üks’ pen’ näk lanksi puspäi maha, venuškanzi lapaižed ülähäks, sil’mäd umbišti. Minä kacun – midä linneb. A näk-mam kacuhti poigaižen suhu, vedi ičeze nökal leibkoren i murenzi sen muruižikš.
Pen’ linduine avaiži sil’mäd, libui jaugaižile. A näk söti hänele kaiken leibkromaižen i möst lendi sömäd ecmaha.
Minai oli Sandra-kaži. Kut-se kerdan hän läžeganzi, i minä vein kažin živatoiden lekarinnoks. Hän kacui Sandrad i käski meile kaikuččen päivän tulda ukoloile.
Mö kävelim kerdan, toižen, koumanden, a erasel päiväl minai oli äi radod, i minä unohtin kažin polhe. Konz jo tuli pähä, eciškanzin Sandrad, heikaškanzin, no nikus händast ei ole.
”Tarbiž mända lekarinnoks, sanuda, miše ”läžui” pöl’gästui i kuna-se peitihe,” – meletin minä.
Astuin, astuin. Tulin pordhidennoks i nägen – minun kaži ištub verajanno i varastab. Kacu, iče tuli. Naku mitte hüvä ”Aibolit-doktor” eläb meiden küläs. Živatad iče tuleba hänennoks spravitoitmahas.
Konz minä olin penen neičukaižen, minun kanz eli ičeze pertiš. Meil oliba kanaižed da üks’ kukoi. Kanad käveliba irdal ectes madoižid, semnid da jüvid. Kukoi oli mugoine toranik, i mikš-se ei navedind mindai. Vaiše homaičeb, miše minä astun, sid’-žo toraha tartub, tahtoib kokaita. A kokaidab lujas kibedas. Minä otlin vastan i hloputelin sidä, kuni se sarajaha jokseb. No vaiše lükäidan vastan polehe, kukoi möst taciše minuhu. Mugoine tora mäni-ki meiden keskes.
Erasel kezapäiväl mamoi pezi sobid, a minä abutin hänele – kandišin vet kaivospäi. Astun pal’hal jaugal kanttes vädrad korendol, a sid’ kukoi minuhu loihe. Minä panin vädrad male, a kukoihe korendol tacin. Toranik lanksi maha i hilleni. Mamoi voikaškanzi: ”Rikoid kukoihuden, jätid kanoid kukoita!” Minei tegihe žal’ mamad i kukoid mugažo. Otin kauhan vet i viškaižin kukoin päle. A vezi-se vilu oli. Meiden kukoi kut hüppähti i pagod sarajaha. Kanad sen jäl’ghe jokseba kakatesenke: ”Kot! Kot! Kot!”
Neciš päiväspäi kukoihut mindai nikonz ei abidoičend.
Melekaz Pušok
Kerdan minei lahjoitihe kužu. Se oli penikaine, kämnen surtte. No mugoine se oli karvakaz! Sikš minä andoin-ki sille nimen – Pušok. Kužu kazvoi, tegihe melekahaks da kundlijaižeks.
Mö elim kužunke kahten kesken. Kerdan minei tariž oli ajada lidnaha. Pakičin susedad, Ivan-dädäd, kacta koirad. Hän hökkähti surel tahtol, hot’ ei olend siloi terveh.
Päiväl Ivan da Pušok mäniba jogirandale. Jogenno Ivan libestui da lanksi male. Sil aigal Pušok ištui randal. Äkkid hän hüpähti da kuna-se joksi. Pušok tuli susedannoks nutandanke, kuti kucuškanzi sidä abuhu. Sused el’genzi, mi-se tegihe, sikš joksi koiran jäl’ghe.
Jogen randal hö nägištiba Ivan-dädän. Hän astui vastha märgiš sobiš.
Jäl’ghe sidä kaik küläs armastaškanziba Puškad, adivoičetaškanziba luhuzil sanuden: ”Mitte melekaz koiraine om!”.
Kut jäniš löuzi abun
Äjan kirjutadas, kut erašti mecživatad eciba abud ristituiden keskes.
Kerdan mö olim ühten azjan todištajin…
Oli möhäine läm’ sügüz’. Meiden pertin läz om mec. Mö sebranikanke mänim mecha kävelemha.
Mec harveni, oli rainiž da mujui veresel. Pit’kha mö hizaižim mecadme da saim ihastust hillüdes. Hämärzui. Male laskihe saged sumeg.
Mö pätim pörttas kodihe. Äkkid’ kulištim mittušt-se šobaidust tagapäi. Ken nece voib olda? Vähäižen pöl’gästuim. Zavodim kacta ümbri.
Sumeg katoi joksijoid. Naku homaičim, miše meiden polehe, mi väged, jokseb jäniš, a sidä sabutab reboi. Mö seižutimoiš. Jäniš peitihe meiden jaugoiden keskhe. Reboi homaiči meid i pagoho!
Minun čudokaz kaži
Minai oli Bas’a-kaži. Se oli lujas tünän da kundlijaižen. Nece Bas’a-kaži navedi kacta televizorad.
Kerdan minä läksin adivoihe, a Bas’ad unohtin pästta irdale. Kaiken aigan, konz kuna-se mänen, sen pästlen, a sil kerdal petkos jätin Bas’ad pertihe.
Pördimoi kodihe adivoišpäi möhä, irdal jo tegihe pimedaks. Tulin pertinnoks, kacuin iknaha da nägištin, miše televizor radab. No ved’ konz läksin adivoihe, kaik sijad sambutin. Minä pöl’gästuin. No verai oli saubas, niken ei voind ličtas pertihe.
Avaižin uksen da nägištin: Bas’a ištub stolal i, kuti emäg, kacub televizorad. Konz se jäi üksnäze, sille tegihe tusk. Pul’t televizoraspäi venui stolal. Bas’a, nacein, sidäme töpötelihe da avaiži televizoran, miše ei tusttuda.
Baboi eläb küläs. Hänen pert’ seižub jogen randal, lähen jo kazvab mec. Lämäs säs tanhanno käveleba živatad: vazaine, lambhaižed da pen’ porzhaine.
Kaikuččen kezan babannoks tuleskeleb Ondrei-vunukaine. Nügüd’ hänele om jo kuz’ vot, i kaik ümbri om melentartušt Ondrejale. Mugoine hän om tedontahtoine prihaine. Ezmäižen kerdan homaites pen’t sigašt, küzui babalaze: ”Mikš porzhaine om mugoine redukaz, kuti redu-bukoi?”. No vastust hän ei varastand, a meletaškanzi, kut sidä pesta.
Ondrei kucui ičeze sebranikoid, kenenke paksumba vändab: Sergejad da Timoid. Prihaižed löuziba suren padan vedenke, toiba kül’betišpäi muilad, šampunid da hosimen. Zavodiba hö pesta sigaižen. Üks’ muilastab, toine pezeb, a koumanz’ valatab kauhaspäi. Porzhaine ilosišti vizäidab i röhkab. Tedan, hänele tuli mel’he nece azj.
Baboi kulišti irdal mittušt-se kobaidust, nagrandad i heikahti:
– Midäk tö sigä teget? – I hilläšti ližazi, – pened ukorezad!
Ondrei homaiči babad i sel’genzoiti:
– Ved’ tämbei om kül’bet’päiv!
