“Nautin täysin sydämin jokaisesta eletystä päivästä”
Kun Suuri isänmaallinen sota alkoi, Äänisniemeltä kotoisin oleva Alevtina Ratšugina oli 4-vuotia s. Hän asui vanhempiensa ja veljensä kanssa Karhumäessä. Hänen isänsä Ivan oli miliisi, ja äitinsä Anastasija hoiti lapsiaan kotona.
— Isäni jäi palvelemaan Karjalaan, meidät evakuoitiin Uralille. Meidät kuljetettiin Kurganin alueelle tavarajunalla kuukauden ajan, Alevtina kertoo.
— Vaunussa oli puiset makuulavat ja uuni. Istuimme uunin vieressä ja lämmittelimme. Monet lapset sairastuivat ja kuolivat. Ruokaa ja lääkkeitä ei ollut tarpeeksi, hän jatkaa.
Alevtinan äidillä oli viisi lasta. Uralille pääsi vain kaksi.
— Kaksoset ja kahden kuukauden ikäinen vauva kuolivat. Äitini muuttui silloin harmaaksi, Alevtina muistelee.
— Muistan, kun veljeni Leonid sai vakavan palovamman. Hän istui vaunussa käsissään kuppi kuumaa vettä. Kun juna lähti liikkeelle, veljeni kaatoi kupin sisällön jalkaansa. Hän käveli vaivalloisesti sitten monia kuukausia.
Rotšuginan perhe asui evakossa uralilaisessa kylässä kolme vuotta. Äiti työskenteli maatilalla, ja lapset kävivät kylän ulkopuolella tapaamassa äitiään töistä.
— Evakkovuosina ei ollut nälänhätää, se alkoi Karjalassa vuonna 1944. Isäni tuli hakemaan meidät ja palasimme Karjalaan, Segežan kaupunkiin, jossa hän oli töissä, Alevtina muistelee.
— Leipää annettiin korteilla. Äitini kävi hakemassa leipää vauvan Vladimir-kanssa. Tämä itki ja myyjä laittoi palasen leivänkuorta hänen suuhunsa. Kävin päiväkotia ja halusin aina leipää puhumattakaan jostakin herkullisesta, Alevtina muistelee.
Seitsemänvuotiaana Alevtinaa ei hyväksytty kouluun, koska hän oli liian laiha ja pieni. Silloin hän sairastui tulirokkoon ja selvisi vain uuden lääkkeen, penisilliinin, ansiosta.
— Sain 22 pistosta tätä lääkettä, joka pelasti monia ihmishenkiä sodan aikana.
Perhe asui pienessä huoneessa puutalossa, jossa oli kirjakauppa.
— Kuuntelimme mustaa lautasta eli radiota, josta Levitanin ääni kertoi rintaman tapahtumista. Vanhempi veljeni merkitsi punaisella tähdellä seinään kiinnitetylle kartalle seuraavan viholliselta vapautetun kaupungin. Me kaikki odotimme sodan loppua, Alevtina muistelee.
— Veljeni tykkäsi etsiä kartalta mielenkiintoisia asutuskeskusten ja vesistöjen nimiä. Hän pyysi sitten minua löytämään ne. Meillä oli sellainen peli. Siltä ajalta olen tiennyt, missä sijaitsevat Ziman kaupunki ja Jerofei Pavlovitšin taajama. Maantieteestä tuli suosikkiaineeni koulussa.
Vuonna 1946 Alevtinan perhe muutti Petroskoin kaupunkiin. Hänen isänsä sai huoneen saksalaisten vankien rakentamasta kahdeksan asunnon puutalosta.
— Muistan, kuinka saksalaisia vankeja vietiin rakentamaan teitä ja rakennuksia. Kaupunki oli tuhottu ja myös kaupunkilaiset osallistuivat sen kunnostukseen.
— Pelkäsin saksalaisia vankeja. Heidän leirinsä sijaitsi nykyisellä Vytegorskoje šosse -kadulla. Saksalaisilla oli harmaat sotilasmanttelit ja heidän kasvonsa olivat aina synkät, Alevtina kertoo.
Alevtinan vanhemmat yrittivät kasvattaa perunaa sekä kanoja ja vuohia ruokkiakseen lapsiaan. Kesäisin laihat ja heikot lapset lähetettiin kylään juomaan maitoa.
— Koululaisena lomailin isoäitini Anna Sovinovan luona Äänisniemellä. Hänellä oli Zorka-lehmä. Muistan edelleen mummoni tekemiä piirakoita ja maitohyytelöä. Mummoni kasvatti myös sikaa kesällä, ja syksyllä otimme sian mukaan Petroskoihin. Kuljetimme sen vesitse puulaatikossa. Sitten lihaa riitti talveksi.
Näin lapset selvisivät nälästä. Vartuttuaan Alevtina valmistui lääketieteellisestä opistosta farmaseutiksi ja työskenteli alalla 45 vuotta.
— Luokkatoverini äiti työskenteli apteekissa. Aiemmin apteekissa ei ollut lasikkoja, kaikki lääkkeet annettiin ulos luukusta. Apteekissa oli aina tuoksu ja tietty mysteeri, mikä houkutteli minua, Alevtina sanoo.
Alevtina teki apteekissa jauheita, voiteita, silmätippoja ihmisten ja sairaaloiden tilauksesta. Hän työskenteli Petroskoissa, Äänisenrannan piirin Pain taajamassa ja Valamon saarella. Lääketarkastajana hän kiersi ympäri Karjalaa. Viimeisinä työvuosinaan hän työskenteli Petroskoin ensimmäisessä yksityisessä apteekissa.
Hänen veljensä Leonid valmistui Leningradin teknillisestä yliopistosta insinööriksi ja työskenteli avaruusalalla Moskovan alueella. Hänet palkittiin työn punaisen lipun kunniamerkillä. Vladimir puolestaan opiskeli jokiliikenteen opistossa ja työskenteli kantasiipialuksilla Äänisellä.
— Veljeni kuolivat. Sukulaiseni asuvat kaukana Petroskoista. Minulla ei ole perhettä. Asun yksin.
Eläkkeellä Alevtina on kiinnostunut tilkkutöistä, sauvakävelystä ja callanetics-harjoitusjärjestelmästä. Hän harrastaa liikuntaa joka päivä ja käy usein konserteissa ja elokuvissa.
— Kun olen ihmisten seurassa, se auttaa elämään, Alevtina sanoo.
— Harrastukset auttavat minua pääsemään eroon päässä pyörivistä ajatuksista, muistoista, ahdistuksesta ja yksinäisyydestä. Yritän olla muistelematta menneisyyttä, mutta luultavasti kaikki vanhat ihmiset muistavat menneisyyden paremmin kuin nykyisyyden, hän sanoo.
Kesäisin Alevtina viettää aikaa vanhempiensa talossa Äänisniemellä järven rannalla. Hän kalastaa, kasvattaa kukkia, istuttaa perunaa ja saunoo mielellään.
— Nautin täysin sydämin jokaisesta eletystä päivästä, sotalapsi sanoo.
