”Leningrad vetää aina puoleensa”
Pietari on 83-vuotiaan Viktor Ivlevin lempikaupunki. Siinä hän on syntynyt, siinä hänen vanhempansakin syntyivät ja on haudattu. Hän tuntee useita paikkoja kaupungissa. Nuorena hän käveli usein ympäri kaupunkia eikä käyttänyt julkista liikennettä. Vanhana hän vierailee Pietarissa joka kesä. Hän kävelee tuttuja katuja pitkin ja käy aina Piskarjovkan hautausmaalla osoittamassa kunnioitusta piirityksen aikana nälkään ja pommituksiin kuolleille siviileille.
— Selvisin Leningradin piirityksen kauhuista äitini Stepanida Ivlevan ansiosta. Olen kiitollinen äidilleni siitä, että hän jakoi leipää kanssani, Ivlev sanoo.
— Mieleeni painui vaalea leipä. Äitini kasteli sen vedellä, ripotteli sen päälle sokeria, kääri sen siteeseen ja laittoi sen suuhuni. Hän sanoi minulle, että tämä oli päivän tuttini. Imin sitä koko päivän, hän muistelee.
Viktor Ivlev oli neljävuotias, kun kaupunki vapautettiin viholliselta. Myöhemmin hän sai tietää paljon piirityksestä äitinsä ja naapurinsa kertomuksista, mutta muistaa joitain kohtia itsekin.
Viktor kävi päiväkodissa lähellä Baltian rautatieasemaa, kaupungin ydinkeskustan lounaisosassa. Saksalaiset pommittivat rautatieasemaa ja pommi putosi päiväkodin rakennukseen. Lapset olivat kadulla ja se pelasti heidät. Sitten lapset siirrettiin toiseen päiväkotiin, joka toimi ympärivuorokautisesti.
— Huoneessa oli aika paljon sänkyjä. Ne olivat hyvin lähellä toisiaan. Söimme manna- ja hirssipuuroa. En muistanut kovaa nälkää. Kadulla pidimme kiinni köydestä, toinen opettaja käveli edessä ja toinen takana. He sanoivat aina meille, ettemme päästä irti köydestä, Viktor muistelee.
— Vain naiset tulevat hakemaan lapsia päiväkodista, eivät miehet. Kun äitini oli töissä, naapurimme Vera Vasiljevna haki minut. Asuimme kerrostalossa ja autoimme toisiaan. Vera Vasiljevna antoi usein minulle leipää.
Viktorin äiti kaivoi panssarintorjuntahautoja kuin muutkin naiset, jotka rauhan aikana työskentelivät kenkätehtaassa. Joskus hän otti poikansa mukaansa.
— Kun äitini kaivoi, istuin lämpimässä rautatievaunussa muiden lasten kanssa, Viktor sanoo.
Viktorin isä Sergei oli rintamalla, veljet Vladimir ja Nikolai oli evakuoitu Jaroslavlin alueelle. Äiti oli raskaana ja häntä kiellettiin poistumasta kaupungista Laatokan jään yli. Näin hän jäi Leningradiin.
— Ulkona jyrisi usein. Äitini aina rauhoitteli minua sanomalla, että se oli ukkosen jyrinää. Itse asiassa pommikoneet lensivät ja pommittivat kaupunkia, veteraani sanoo.
Viktor tiesi, että jos naiset itkivät paljon, se tarkoitti, että joku kuoli.
— Keskustelimme äitini kanssa vain kotona. Kaduilla kävelimme hiljaisuudessa, kuin muutkin. Ihmisten kasvot olivat synkät. Useat kantoivat ruumiita tai loukkaantuneita ihmisiä kelkoissa.
— Eräänä päivänä kaikki olivat iloisia. Äitini itki ja nauroi. Hän lauloi ja myös naapurimme lauloivat. Radiosta soi musiikkia. Se oli 27. tammikuuta 1944.
Sinä päivänä Leningradin piiritys päättyi.
— Ehkä äiti päästää nyt minut kävelylle. Halusin aina ulos, mutta äitini kielsi minua. Kun minut haettiin päiväkodista viikonloppuisin, en lähtenyt kävelylle. Olin kotona, Viktor kertoo.
Leningradin kaduilla oli paljon tuhoutuneita taloja.
— Kuka on tehnyt sen? kysyin äidiltäni. Hän vastasi, että fasistit. Eräänä päivänä näin heitä. Se tapahtui keväällä 1944, jolloin Leningrad oli jo vapautettu natsien saarrosta. Kaupungissa oli tarpeen raivata rauniot ja rakentaa uudelleen taloja. Kaupunkiin tuotiin saksalaisia sotavankeja.
— Niin kauan kuin elän, muistan tämän. Saksalaiset kävelivät kadulla. Saattajat kävelivät lähellä. Leningradin asukkaat seisoivat kadun molemmin puolin. Pitkän rivistön edellä oli upseerit repeytyneissä ja likaisissa vaatteissa. Heidän kasvonsa olivat vihaiset. Tavalliset sotilaat seurasivat heitä pudistaen päätään ja heiluttaen käsiään. Meidän keskuudessamme oli juutalainen nainen, joka osasi saksaa. Hän tulkitsi, että he eivät halunneet taistella, heidät pakotettiin.
— Halusin heittää kiven heihin, mutta kukaan ei heittänyt, kaikki vain katsoivat heitä.
Kerran Viktorin äiti jakoi leipää vangeille.
— Äiti, miksi sinä olet antanut leipää saksalaisille? kysyin. Hän vastasi, että meidän on oltava ystävällisiä ja heistä tulee ystävällisiä.
— Yli kolme vuotta kansamme (leningradilaiset — toim.) kärsi, itki ja menetti läheisiä, mutta säilytti myötätunnon ja henkisen voimansa. Kansaamme ei voi murtaa tai voittaa, Ivlev korostaa.
Ivlevin äiti kertoi hänelle, että kaupungin piirityksen aikana saksalaiset lentokoneet heittivät lehtisiä, joissa kehotettiin asukkaita ripustamaan valkoisia lakanoita ikkunoihin. Se tarkoittaisi, että he antautuvat. Saksalaiset odottivat eivätkä pommittaneet kahteen päivään. Leningradilaiset ripustivat punaisia kankaita, ja saksalaiset aloittivat pommitukset uudelleen.
— Tätä rohkeata tekoa muistelivat usein perheeni ja muutkin silminnäkijät kun kokoontuivat yhteen. Leningradilaisten kärsivällisyydestä saartovuosina kerroin usein nykyajan koululaisille, Ivlev kertoo.
Saarretun Leningradin asukas -statuksen Viktor Ivlev sai vuonna 1996. Hän on saarretun Leningradin asukkaiden yhdistyksen aktiivinen jäsen. Tänä vuonna hän sai Suuressa isänmaallisessa sodassa 1941—1945 saavutetun voiton 80-vuotisjuhlan mitalin.
”Vietän Voitonpäivää vuosittain”
Sodan jälkeen Viktor Ivlev kävi koulua. Sitten hän opiskeli ammattikoulussa sorvaajaksi ja myöhemmin työskenteli Kirovin konetehtaassa, joka sodanjälkeisinä vuosina alkoi tuottaa traktoreita panssarivaunujen sijasta.
— Tehtaalla kävi paljon ulkomaisia valtuuskuntia ja Neuvostoliiton johtajia. Minun onnistui puhua Nikita Hruštšovin kanssa, joka oli silloin maan kommunistisen puolueen pääsihteeri eli Neuvostoliiton johtaja, Ivlev muistelee.
Ivlev palveli armeijassa sukellusveneessä neljä vuotta. Sitten hän työskenteli telakalla, joka tuotti muun muassa sukellusveneitä.
Hän valmistui oikeustieteellisestä yliopistosta ja työskenteli alalla monia vuosia. Hän oli naimisissa kahdesti. Hänen poikansa Igor vieraili muutaman kerran hänen luonaan Petroskoin veteraanikodissa, jossa hän on asunut jo yhdeksän vuotta.
— Vietän juhlallisesti vuosittain Voitonpäivää. Perheeni viidestä lapsesta vain minä olen elossa, vanhemmat ja nuoremmat veljeni ovat jo kuolleet. Heidän lapsensa ovat aina iloisia näkemään minut.
