Kuspäi pedral oma sarved?
Mansin rahvahal om armaz Vatka-Tur-järv’ Pohjoižel Uralal. Sidä läheli eli Zahar-mecnik kanzanke. Hän oli radonnavediijan, päivil käveli mecadme mecaten. Zahar tezi kaikuččen živatan tabad, mahtoi ecta nügän reboin jäl’gid, löuta tal’vel kondjan pezad. Vaiše pedrid Zahar nikonz ei tabadand – hänele oli žal’ niid.
Kerdan kezal läksi Zahar järvennoks kacmaha verkoid. Järvel oli tün’, vaiše kulub, kut kala vedes vändab vai sorz lendahtab. Äkkid Zahar nägeb, hänespäi lähen seižub čoma pedr. Kacub mecnik pedraha, eskai air lanksi kädespäi. A pedr kulišti, lendi pän hahkan läipäinke ocas i joksi poiš.
Mäni keza, sid’ mäni sügüz’. Tuli tal’v. Uralal tal’v om vilu da lumekaz. Oli jüged eläda Zaharan kanzale. Kodi oli lujas huba, mectuz oli ozatoi. Läksi Zahar mecha. Päivän mäneb, toižen, jo ei ole väged, i živatan jäl’ged ei ole. Tuli hän sonnoks – son röunal pedrad oma, a niiden keskes om se pedr hahkan läipänke ocal. Zavodi Zahar hilläšti ujuda pedroidennoks. Om jo läz, no mecnikale tegese žal’ rikta živatoid. Pedrad rižaziba, miše ristit om läz i jokseškanziba.
Zahar tahtoi pörttas tagaze, äkkid nägeb, hänennoks astub sur’ da vägev pedr. Pöl’gästui Zahar, a pedr sanui ristitun kelel:
— Tervhen, Zahar! Amu jo minä tedan sindai. Nägen, kut sinä radad, käveled mecadme, a sinun mectuz om ozatoi.
Zahar andab vastusen:
— Spasib, pedr, miše sanud minei lämid sanoid.
— Tule neche sijaha homen, – sanui pedr i jokseškanzi.
Toižel päiväl, vaiše ezmäine päiväižen sädeg ozutihe, Zahar läksi sonnoks. Čoma pedr jo varasti händast.
— Minä olen sinun abunik, – sanui pedr, – Istte minun päle!
Heredas jokseškanzi pedr mecadme. Kuverz’ ihastust da ozad oli, konz Zahar pördihe kodihe. Kebnemba tegihe eläda Zaharan kanzale. Pedr abuti tehta kaikid jügedoid radoid. Kaikile oli mel’he čoma pedr. Tahtoi mecnik mugažo tehta midä-se hüväd pedrale. Ehtoil kanz ištuihe da tegi pedrale mugoižid sarvid, miččid ei olend nimiččel živatal mirus. Sarved tuliba čomad, sured da vahvad!
Kevädel, konz lumi suli, Zahar val’l’asti pedrad da ištuti kanzan nartoile.
— Ajagam! – kidasti Zahar.
Joksiba hö röunatontme taiga-mecadme Vatka-Tur järvennoks. Zahar päzuti pedrad da vedi sidä neche sijaha, kus nägišti pedran ezmäižen kerdan. Zaharan vanhemb poig vei pedran sarved.
— Nece om meiden lahj! – sanui Zahar.
Pedr kigluti uzil sarvil, astui järven randadme, kaivoi mad sarvil da sanui:
— Spasib sinei, pedr! Mäne valdale! – sanui Zahar.
— Sinei-ki spasib, ristit! Mugoižiden sarvidenke minä en varaida händikast-ki, - sanui pedr da joksi mecha.
Siš aigaspäi pedral oma sarved päs da sebrastuz ristituidenke.
