“Historiaa ei pidä unohtaa”
Leningradin piirityksestä selvinneelle Klara Kobzarevalle Voitonpäivä on täynnä syvää emotionaalista merkitystä, joka liittyy muistoihin hänen kokemistaan koettelemuksista, ja toimii muistutuksena rauhallisen elämän hinnasta. Voitonpäivän aattona hän käy oppilaitoksissa kertomassa lapsille sodan tapahtumista. Hänen tavoitteenaan on säilyttää muisto kansamme uroteosta.
— Historiaa ei pidä unohtaa, Klara Kobzareva korostaa.
Yksittäisten ihmisten kohtaloiden kautta voi hänestä tutkia maan historiaa.
— Kerromme perhetarinoita lapsille ja vastaamme heidän kysymyksiinsä. Lapset ovat kiinnostuneita historiasta, Pitkärannassa asuva Kobzareva toteaa.
Petroskoin opettajaopistosta valmistuneet Klaran äiti Marija ja isä Fjodor työskentelivät Karjalan Belomorskin piirin Tunkuan kylän koulussa ja viettivät kesälomaa kotiseudulla Leningradin alueen nykyisessä Seuloskoin piirissä. Siellä he saivat viestin sodan alkamisesta.
— Olin puolitoistavuotias, kun alkoi sota. En muista tietenkään sodan alkua, mutta sukulaisteni kertomukset elävät yhä mielessäni, Klara sanoo.
Syksyllä 1941 Leningradin alueella pommitukset olivat yleinen ilmiö ja paikalliset asukkaat päätettiin evakuoida. Tavoitteena oli kuljettaa asukkaat proomuilla Laatokan yli, mutta kovien pommitusten vuoksi asukkaat lähetettiin takaisin heidän kotikyliinsä.
— Kylämme paikalle rakennettiin sotilaskoulutusalue ja jouduimme muuttamaan naapurikylään. Myöhemmin Pohjois-Inkerin alueen asukkaat joutuivat Leningradin piiritykseen. Alkoi kauhea nälänhätä.
Kobzarevin perheellä ei ollut yhtäkään työkykyisille tarkoitettua korttia leivän saamiseksi. Klaran isovanhemmat olivat työttömiä ja vanhemmat olivat siellä vieraita. Leivän päiväannos oli 125 grammaa ihmistä kohden.
— Isääni ei kutsuttu sotaan. Hän oli inkerinsuomalainen. Tähän kansallisuusryhmään kuuluvia ihmisiä pidettiin epäluotettavina. Äitini veli Foma kutsuttiin työväenjoukkoihin ja lähetettiin kaivoksiin Kazakstaniin.
Kobzarevin talossa asuivat myös Klaran äidin sisarukset 18-vuotias Mihail ja 16-vuotias Emma.
— Anna pieni pala leipää — toistelin yhä uudelleen. Vanhempi veljeni Niilo ei koskaan pyytänyt leipää. Emma kävi hakemassa leipää. Joskus hän tuli kotiin tyhjä kassi mukanaan. Niilo makasi uunin pankolla, työnsi päänsä ulos, näki kassin olevan tyhjä ja nukahti uudelleen, Klara kertoo.
— Joskus söimme perunaa. Kuorin ne sormillani, söin, sitten söin myös kuoret ja pyysin taas leipää.
Talvi 1942 oli vaikein aika Leningradin piiritykseen joutuneille. Maaliskuussa tuhansia ihmisiä kuljetettiin Pietarista Elämän tietä pitkin ja sitten tavarajunilla maan sisäalueille.
— Meille annettiin 24 tuntia aikaa pakata tavarat. Meidät vietiin Kobonaan ja sieltä tavarajunalla Jamaliin. Vaunuissa oli suomalaisia, inkerinsuomalaisia ja saksalaisia, toisin sanoen epäluotettavia, Klara sanoo.
— Kärsimme paljon kansallisuutemme vuoksi. Isäni pidätettiin muutaman kerran. Hän oli poissa kotoa useita päiviä. Hänen henkilöllisyytensä tarkastettiin. Meidät siirrettiin asumaan kylästä toiseen.
Salehardin lähellä sijaitsevassa Aksarkan kylässä Kobzarevit asuivat pari vuotta vuodesta 1944.
— Sodan päätyttyä halusimme palata kotiseudulle, mutta inkerinsuomalaisia ei odotettu Leningradin alueelle. He saivat asua vain sadan kilometrin päässä sen rajalta, Klara kertoo.
— Matkustimme Omskiin laivalla Ob-jokea pitkin lähes kuukauden ajan. Kaksi kuukautta ennen lähtöämme äitini synnytti Jan-pojan. Omskista matkustimme junalla Vologdan alueelle, jolla sukulaisemme asuivat, hän jatkaa.
Klaran isä sai työpaikan Tšerepovetsin metallitehtaasta ja perhe muutti asumaan kaupunkiin. Siellä Klara alkoi käydä koulua.
— Kärsimme nälkää myös sodanjälkeisinä vuosina. Äitini teki puuroa tummasta leivästä ja lisäsi siihen hieman mannaryynejä, jotta siitä tulisi valkoista. Äitini ja tätini Emma ompelivat ja neuloivat vaatteita myyntiin niin paljon, että heidän näkönsä heikkeni suuresti, Klara kertoo.
Vuonna 1949 inkerinsuomalaiset saivat luvan muuttaa Karjalaan. Tasavallassa perustettiin metsätyökeskuksia ja sahalaitoksia. Maan jälleenrakentaminen vaati valtavan määrän rakennusmateriaaleja.
Metsätöihin työllistetyt rakensivat itselleen taloja, näin kasvoi uusia kyliä. Uudessa Mangassa ja Tšalnassa asui vain inkerinsuomalaisia ja kaduilla kuuli pääasiassa suomen kieltä. Opetus kouluissa oli suomen ja venäjän kielellä.
— Ala-asteella opiskelimme Uudessa Mangassa. Ylä-asteella toiset opiskelivat venäjäksi Prääsässä, toiset suomeksi Nuosjärvellä.
— Matka kylästämme prääsäläiseen kouluun oli kuusi kilometriä. Kävelimme sinne. Myöhemmin muutimme asumaan Mangaan, josta kouluun lapsia kuljetettiin autoilla tai hevosilla, Klara kertoo.
Koulun jälkeen Klara suoritti tentit päästäkseen Petroskoin yliopistoon. Hän ei kuitenkaan löytänyt nimeään yliopistoon valittujen listalta.
— Minut hyväksyttiin vasta silloin, kun rehtori sanoi, että ei ollut minun vikani, että olen inkerinsuomalainen.
Valmistuttuaan Petroskoin yliopistosta Kobzareva työskenteli Pitkärannan koulussa matematiikan opettajana.
— Ne perheet, jotka kokivat kanssamme vaikeuksia Aksarkassa, tulivat asumaan muun muassa Pitkärannan piirin Salmiin ja Impilahdelle. Monet kysyivät jatkuvasti äidiltäni, kuinka menee tytöllä, joka toisteli aikanaan junassa: ”Anna minulle pieni pala leipää.”
Syyskuun 8. päivänä 1941 Leningradin saartorengas sulkeutui. Pitkärannassa on jo vuosia ollut perinne tulla sinä päivänä Laatokan rannalle kunnioittamaan Leningradin piirityksen uhrien muistoa, laskemaan järvelle kukkia uhrien muistoksi ja syömään pieni pala leipää — piirityksen annos. Koululaiset lukevat sellutehtaan lähellä sijaitsevalla sillalla runoja, lauloivat laulun Laatokasta ja kunnioittavat uhreja hiljaisella hetkellä.
Perinteen pani alulle Klara Kobzareva. Leningradin piirityksestä selvinneitä kutsutaan tapaamisiin myös Pitkärannan kirjastoon, kotiseutumuseoon, kouluihin ja lasten päiväkoteihin.
— Tapaamiset ovat tärkeitä sodan uhrien muiston vaalimiseksi. Tapaamme lapsia myös Leningradin piirityksen päättymisen päivän ja Voitonpäivän johdosta. Leningradin piirityksestä selvinneitä oli aikoinaan Pitkärannan piirissä 200. Nyt eloon jääneitä on seitsemän. Tapaamisiin pystyy osallistumaan vain muutama, minä mukaan lukien, Kobzareva sanoo.
Lannistumaton usko elämään
Leningradin piirityksen koettelemukset kestäneet ihmiset eivät tulleet julmiksi. He säilyttivät uskonsa elämään ja rakkautensa ihmisiä kohtaan. Suuressa isänmaalisessa sodassa saavutetun voiton 65-vuotispäivän kunniaksi julkaistiin kirja nimeltä Lannistumaton usko elämään.
Kirjaan koottiin Leningradin piirityksestä selvinneiden ja Pitkärannan piirissä asuvien ihmisten tarinat. Tarinoiden sankarit ovat pääasiassa inkerinsuomalaiset, jotka kokivat paitsi Leningradin piirityksen kauhuja myös karkotusta ja epäluotettavien leimaa.
Tarinoita kirjassa on 23. Jotkut ihmiset eivät ole enää elossa, mutta heidän muistonsa elää ikuisesti. Valtavasti työtä kirjan tekemiseksi tekivät Klara Kobzareva, joka on ollut jo pari kymmentä vuotta piiritetyn Leningradin asukkaiden jaoston veteraanineuvoston puheenjohtaja, sekä Pitkärannan piirissä ilmestyvän Novaja Ladoga -lehden päätoimittaja Larisa Kokko ja toimittaja Natalja Ahonen.
Tavoitteena oli säilyttää sotalasten muistot nuoremmalle sukupolvelle.
— Isänmaallinen kasvatus on välttämätöntä nykymaailmassa, Klara Kobzareva korostaa.
— Pitkärannan piirissä on yli 80 veljeshautaa. Etsijät löytävät edelleen sotilaiden jäännöksiä. Uudet haudat ilmestyvät edelleen, hän kertoo.
— Aikoinaan olimme tiiviissä yhteistyössä Impilahti-Seuran kanssa. Seura pystytti 17 muistokiveä tuhottujen suomalaisten hautausmaiden ja tsasounojen paikoille.
Klara Kobzareva huomauttaa, että seuran jäsenet lahjoittivat paljon esineitä, muun muassa suomalaisia kansallispukuja, Pitkärannan kotiseutumuseolle.
