"Parku pelotti pahasti"
— Miehiä kulki eri puolilta kylää. Harmonikka soi. Naiset itkivät ääneen. Heidän parkunsa pelotti minua. Silloin olin 8-vuotias, muistelee Petroskoissa asuva Ljudmila Smirnova.
Vologdan alueen Dmitrijevskojen taajaman naiset saattoivat miehiään rintamalle. Vuosi 1941 oli menossa, ja sota vaati miehiä. Smirnovin perheestä lähti rintamalle kaksi miestä.
— Itkua ja parkua kuului sitten taajamassa usein, joka viikko, joka toinen päivä tai joka ikinen päivä, kun perheet saivat ilmoitukset läheisten kaatumisesta sodassa. Iho meni kananlihalle niitä kuunnellessa ja menee yhäkin aina kun muistelen, sotaveteraani sanoo.
Kun joku sai kuolinilmoituksen rintamalta, kaikki kyläläiset kokoontuivat kulttuuritaloon laulamaan laulelmia ja tanssimaan. Niin ihmiset selvisivät elämän haasteista.
— Naiset lauloivat ja itkivät, ja me lapset istuimme lattialla ja pelkäsimme sitä, että jos äitimmekin ja isoäitimme kuolevat, niin jäämme yksin tässä sotamaailmassa, Smirnova sanoo.
Taajamassa oli noin 80 hirsitaloa, ja jokaisesta miehet lähtivät rintamalle. Paikallisella Krasnoje znamja -nimisellä valtiontilalla ei riittänyt työvoimaa. Lapset ryhtyivät töihin. Yli 10-vuotiaat istuttivat perunaa, viljelivät ruista, ohraa ja kauraa sekä kasvattivat pellavaa ja herneitä. Lapset auttoivat naisia myös heinänteossa ja laidunsivat karjaa.
— Kun istutimme perunaa, jaoimme mukulan kahteen. Toisen puolikkaan panimme multaan, ja toisen saimme palkkana työstä. Näin elätimme itsemme ja perheemme.
Korjuun jälkeen valtiontila lähetti perunaa ja viljaa rintamalle. Jos joku hoiti lehmiä, niin maitoa ja vasikoita otettiin rintamalle. Rintamalle toimitettiin myös kananmunia ja villaa sekä paikallisella meijerillä tuotettua pellavansiemenöljyä. Lapset käsittelivät pellavaa, naiset ompelivat pellavakankaasta vaatteita sotilaille. Kaikki eteen, kaikki voittoon! Näistä sanoista tuli iskulause sodan ensimmäisistä päivistä lähtien.
— Rintamalle oli lähetettävä tietty määrä tuotteita. Monille ei joskus jäänyt mitään. Smirnovit hoitivat lehmää, lampaita ja kanoja, joten he eivät kärsineet nälästä.
— Maitoa oli riittävästi. Valmistimme maidosta rahkaa ja voita. Käytimme heraa taikinan nesteenä. Leipä oli kotitekoinen. Söimme sitä lusikalla, koska se oli nestemäinen. Äitini oli sairaanhoitaja ja isäni lääkäri. Heille annettiin päivittäin 400 ja 500 grammaa leipää vastaavasti, Smirnova kertoo.
Lapset työskentelivät valtiontilalla toukokuusta lokakuuhun. Muuna aikana he kävivät koulua. Dmitrovskojen taajaman lähistöllä sijaitsi kuusi kylää, joiden lapset kävivät samaa koulua. Jokaisella luokalla oppilaita oli enintään 15. Jos perheessä oli kaksi tai useampia lapsia, he kävivät koulua vuorotellen kenkien ja vaatteiden puutteen vuoksi.
— Koululaisten keskuudessa olin parhaana työntekijänä. Tein paljon työtä valtiontilalla ja olin esimerkkinä muille lapsille. Siitä kirjoitti myös koululehti, Smirnova huomauttaa.
Työ mitattiin työpäivissä, joiden mukaan suoritettiin maksut.
— Fyysisesti raskain työ oli kuljettaa hevoskärryillä lantaa pelloille. Joskus pyörä juuttui kuoppaan. Kutsuin silloin muita lapsia nostamaan kärryt.
— Minulla ei ollut aikaa lasten leikkeihin talvellakaan. Oppituntien lomassa hoidin myös kotitöitä ja kehräsin villasta lankaa. Lapsuutta ei ollut.
Smirnova on työskennellyt ahkerasti koko ikänsä. Nytkin hän viljelee maata, istuttaa perunaa ja kasvattaa vihanneksia kasvihuoneissa kesämökillään. Hän tarjoaa lapsenlapsilleen suolakurkkuja, marinoituja tomaatteja ja hapankaalia.
— Taimet ovat jo kasvaneet ikkunalaudalla. Odotan kylvötöiden alkua. Minua harmittaa vain se, että koronavirustartunnan takia näköni on huononnut. Poikani auttaa minua.
Viikonloppuisin Ljudmila Smirnova käy kirkossa. Rukoilu antaa hänelle uskoa, voimaa ja kärsivällisyyttä.
— Kävin kirkossa vielä sodan aikana. Kylässä kirkko avasi ovensa varhaisaamulla. Työpäivä valtiontilalla alkoi kello viideltä. Ennen sitä kyläläiset kävivät kirkossa. Rukoilu auttoi kyläläisiä uskomaan voittoon, Smirnova kertoo.
Ljudmilan elämään on mahtunut monen lähimmän kuolema. Rauhanaikana hän menetti vanhempansa, siskonsa, miehensä ja kaksi tytärtään. Sota vei hänen kahden veljensä hengen. Toinen palasi rintamalta haavoittuneena ja kuoli pian paluunsa jälkeen. Toinen kaatui sodassa. 1990-luvulla Smirnova sai todistuksen, että hänen veljensä oli haudattu Saksassa. Vasili Tsvetkov kuoli syyskuussa 1944 sotavankina fyysiseen rasitukseen louhiessaan kivihiiltä.
— Kun toukokuussa 1945 saimme ilmoituksen voitosta, juoksimme koulusta kulttuuritaloon ja kirkkoon. Toiset naiset itkivät ääneen ilosta, toiset surusta. Monet miehet eivät palanneet kotiin, he kaatuivat sodassa. Monilla naisilla oli kova suru. Naapurini menetti kahdeksan lasta.
— Naiset itkivät. Taas kuului parku. Tuo parku on aina ollut muistissani.
