Monella nuorella pojalla ta tytöllä še šota vielä jatku, šentäh kun vielä piti puhistua omie kylie miinoista, kumpasie vihollini pisteli joka paikkah. Monella nuorella ei ollun ni 16 vuotta. Ka juuri heijän piti opaštuo vaikieh ta vuaralliseh työh – miinojen raivaukšeh.
– Meijän tašavallašša miinojen raivuajie alettih valmistua äijyä ennein šovan loppuo, kertou jyškyjärviläini Polina Rubina. – Opaššukšen ohjelmah kuulu räjähyšruato, Neuvoštoliiton ta ulkomuan luatimien miinojen raivauš.
Kaikkieštah opaššukšeh oli annettu noin 70 tuntie, niistä 12 tuntie mäni harjotteluih. Opaštujat opaššuttih kakši netälie iltasin, šiitä heijän piti šuorittua tutkinto. Vain šen jälken nuorisolla annettih lupa työh.
– Joukon joka jäšen kanto miinaharavan ta -poran, šamoin jokahisella piti olla matašša rajottavat merkit (liput ta nuorat), detonattorit, erikoiset šahat ta vasarat, kompassit ta pankakattila. Löytyä miina oli vaikieta, šentäh kun ei ollun dokumenttija šiitä, missä ne voitais olla. Šuomelaiset miinoittajat oikein tarkašti ašetettih ta peitettih omat miinat. Täššä työššä hyö oltih muasterit. Hyö miinoitettih tiet ta tielaijat, šillat ta niityt, pellot ta talot. Miinoja peitettih huonehtarpehih, šuappahih ta äšen kukkasih.
Miinojen raivuajiksi mäntih nuoret naiset, neiččyöt ta pojatki, ka viimesie oli vähempi. Suali, ka nykyjäh on jo hyvin vähä niitä, ken vois kertuo meilä niistä vaikeista ajoista. Ka ihmisien muississa on šäilytty miinanraivuajien kertomukšet.
– Vuosina 1944–1947 ämmöni Marija Lisitsina (omua šukuo Remšu) ruato Uhtuon šotajoukko-ošaštošša, kertou koštamukšelaini L’udmila Savina. – Hiän oli miinanraivuaja-šotilahien ošašton komentajan šijahini ta otti ošua Kalevalan ta Kantalahen piirien alovehien miinojen raivaukšeh. Hiän toisien tyttöjen ta poikien kera opaštu Uhtuon piirineuvoštošša miinanraivuajakši ta šiitä alko ruatua. Omašta enšimmäiseštä kauhiešta löyvöštä hiäh kirjutti päiväkirjašša: “Enšimmäiset miinat... Myö olima vielä lapšet, ta tietyšti varasima näitä Eska-miinoja, kumpasie vielä šanottih hyppijiksi miinoiksi. Enšimmäisen niistä löysi L’uba Jemeljanova. Mie autoin häntä – otin miinaporan, varovašti läheššyih šiih ta pujotin šokan. Šiitä kaikin hil’l’akkaiseh tultih pois mečäštä tiellä ta ruvettih tarkaštamah šitä enšimmäistä tovellista miinua. Šiinä oli 340 širpalehta. Kuin äijän šurmua vois tulla täštä yheštä miinašta? Ta näin oli joka päivä”.
Šemmoni aika oli. Kaikki ihmiset elettih yhellä ajatukšella – myöštyö normaliseh ta rauhalliseh elämäh. Hyö löyvettih ičeššä voimua muan elvyttämiseh. Ruatoh mäntih kaikin – lapšet ta nuoret, vanhat ta vammaset. Hyö ei kyšytty ičeltä pitäykö vain ei, hyö vain mäntih. Šentäh, kun tiijettih, jotta toista piäšyö ei ole.
Kepa-kylän eläjä Marija Trenogina (Maikki Mäkelä) vuotena 1943 šai šemmosen käšyn – puhaštua omua Kalevalan muata miinoista ta hänen piti lähtie šinne, kunne työnnettih, ta ruatua, mitä käšettih. Toista tietä ei ollun. Vain etehpäin.
– Mie opaššuin miinojen raivuajakši vuotena 1943 Šompa-kyläššä, kertou Marija Ivanovna. – Meijän matka alko Uhtuošta Jyvyälahteh päin, šiitä Vuonniseh. Meitä oli 20 tyttyö ta nellä poikua. Illalla jykiet viijen kilon tankkivaštaset miinat piti räjähyttyä, jotta niitä ei pitäis uuvveštah eččie. Yhteh hautah panima kakši miinua. Räjähykšie oli kauheita. Matka oli pitkä ta vaikie. Yöllä piti muata taivahan alla. Vašta kolmantena päivänä myö piäsimä Jyvyälahteh. Jyvyälakši oli kaikin pahin paikka. Šielä miinoja oli joka paikašša. Vain täššä kyläššä myö löysimä enämpi tuhatta miinua. Pahuaki šattu. Kerran neičyt Ksenija mäni tualettih. Häntä varotettih, šanottih, jotta olis varovaini. Ka hiän kuitenki läksi. Oli luja räjähyš. Ksenija jäi jalatta.
Näijen ihmisien kertomukšien avulla muisto heijän urošruavošta rupieu šäilymäh ta šiirtymäh polvešta polveh. Meijän rahvaš konšana ei unoha šovan kauhuo, näitä tapahtumie, ihmisien kipuo ta Šuuren voiton iluo. Pitäy muistua millä hinnalla oli šuatu voitto ta rauha, ta ylpeillä omista rohkeistä muanmiehistä.