Kezaräk
Kezal küläs om äi radod. Tal’vel-ki om äi, no tal’vel kaik rigehtiba tehta radoid päivänvauktal. Tal’vhämär ajab aigoiš kodihe. A naku kezal küläs om toinevuitte elo! Kaik oma möhäsai irdal, i pened i vanhad.
— Radod täudub kaikile, lopmatoi rad om kezal! Rigo om kaikil! Ei ole aigad kävuda randha kül’bmahas. Ei ole aigad venuda letkel i ruskenzoitta nahkad! Vaiše verhad voiba venuda letkel. Ičemoi rahvaz ei jouda venuda. Kaik oma radol! Kezapäiv voden sötab! – muga sanuskeli minun baboi.
— Ed kezal rada, ka tal’ven aigan sormen imeškanded. Linneb-ik maged? Ka mitte magu pal’has sormespäi? – küzui baboi da iče vastsi-ki.
— Kacu, eskai rauhad mamšid, ked oma ičeze igän radnuded, ištuba ehtkoižil laučal besedal. Nügüd’ nece om heiden rad. Heile-ki om azjad, kut heinäntego mäneb, äjak kegoid i ken om pannu, midä posadas kulub, voib-ik marjoid poimda, kel kut kartohk kazvab?
— A heile mitte azj toižiš? – küzuin baboil.
— A kut nece ei ole azjad! – rängahti baboi minei.
— Kaikil hol’ om kezaradoiš, kaik radod pidab ehtta rata. Lapsil om ičeze rad, vanhembil – ičeze. A ken pahoin radab, ka nägub. Keza laškoid ei navedi! Oled-ik nähnu mugomid, ken magadab kezal pol’he päivhasai? – kacuhti minuhu baboi čududeldes i iče vastsi:
— Ei ole mugomid, raukaine sinä minun!
— Oi, hoi, hoi! Huiged om rahvahaspäi, ku pahoin radad! Rahvaz kaiken nägeb! Küläs kaik om sil’mnägubal! Nece lidnas voib peittas, i sindai niken ei tunde! Niken ei teda, kut sinä radad, hüvin vai hondoin? A küläs toine elo, vunukaine! – burboti baboi ičeze nenan tüvehe.
— Ka..., baboi, babuško! Kutak minä en el’genda! El’gendan, en ole jo pen’! – unimeliš sanuin baboile.
— Ka, muga, muga, sötai! Kuldaine, sinä, hobedaine! Kaik kezad oled olnu küläs, ka tedad kezaelon magud! Miččele se mujub!
— Jüged om! – kiglaižin päl.
— Muštan ühten kezapäivän küläs. Olim kaikel perehel heinäntegol.
Räk sä oli siloi! Mö radoim päivän heinäntegol: haravoičim heinäd, kändlim sidä, kogozim heinäd satoihe. Mö tatanke kahten kandišim sabilahil satod kegosijannoks, tatoi edelpäi, a minä taganpäi. Taganpäi oli kebnemba kandišta, no ei nägund ted, pidi astta i kaiken-se kacta jaugoiden alle. Satoiden kandišend oli mužikoiden rad. Naižiden rad oli haravoita hein satoihe da otta heinänjäl’gid. Mö kundlim dedoid, hän oli meiden pämehen. Midä hän käski, sidä mö radoim. Radoim järgendusen mödhe.
Meiden dedoi oli heinäntegon tedai. Vaiše hän loi kegoid, nikelle toižele hän ei andand rata necida radod. Muga oli sil kerdal-ki.
Dedoi iče valiči kegosijan, seižuti sovapun i zavodi loda kegod. Hän valiči kegosijan holel, kacui, miše se oliži mäthudel, miše döl sen voiži ahavoita, a tal’vel voiži kebnas ajada otmaha heinäd. Dedoi loi kegon tolkul, hän kaik radod radoi tolkunke, rigota i vaiknašti. Hän lendi heinäd penin tukuižin i hangon kändpolel kebnas lasketi sen ezmäi kegon röunoile, a jäl’ges jo keskele. Hän radoi penel hangol, a jäl’ges oti koumešorpaižen hangon, kus oli pit’k varz’.
Baboi ei kärnus dedan radho, vaiše čuraspäi kacui. No baboi kacui paksus i tarkašti! Sen minä homaičin. Dedoi-ki pidi babad sil’miš i erašti heiki hänele:
— Jefimovnaaa, kutak kego om?
Baboin korvad kuliba ned sanad. Edahan oldes baboi vaiše kädel maihuti, i se znamoiči ”En tartu!”. No konz baboi oli läheli da dedoi küzui hänel, hän ei pidänd sanoid sus. Siloi hän nevoi kut pidab! No vaiše, konz dedoi küzui... Muite hän ei tartund... A dedoi küzui, hän ei voind olda küzumata!
Minä libuin kegole, konz se oli poleks lodud. Kego pidab tops’ta, kuti kingitada heinäd, miše se vähemba otaiži vihmad.
— Haravol ladi röunad, a keskel topsi hüvin! – nevoi dedoi. Hän otli vähäižin heinäd, tokazi hangon varden maha i muga lendi heinäd kegoho. Muga oli kebnemba.
— Ala pidelte sovapus ika likahtoitad sen sijalpäi! – sanui sada kerdad dedoi. — Likahtoid ned, ka kego voib kukertas, sovapu pidäb kegon püštti! – holdui dedoi.
Minä varaižin eskai seišta kegon päl, sikš ku se vähäižen čibui. Kego čibub siloi, konz ei ole tugid. Tuged lapoštaba heinäd nelläs polespäi. Ned kuti pidäba kegon püštti.
Dedoi tegi koumed tuged, penembad, keskmäižed i pidembad. Hän tugezi kegod sen mödhe, kut kego sureni, ezmäks penembad tuged, jäl’ges keskmäižed, a lopuks jo pidembad.
— Hei, Dešku, lebaite! I mö lebaidamoi! – äkkid baboi tuli kegonnoks maihutaden käzil.
— Ištkam vähäižen, taivaz om sel’ged, ehtim lopta! Pästa hot’ leibmuruine kohtha ika ei linne sinai väged lopta kegod! Jätad kesken, ken tuleb lopmaha!
— Ala, sinä, kačata! Kucu kaikid lähtkennoks, sigä om viluine sija, sigä i lebaidamoiš-ki! A sinä, kegontopsii, lebaite kegon päl! Minä lendan sinei kašližen! – sanui dedoi minei.
Minei ei tahtoinus söda, vaiše jomannäl’g oli! Jüged nece heinäntego om! Kut sanuiba enččed ristitud ”Heinäntego kaiken vägen imeb”. Päivpaštol om löumain olda, pän punotab, jaugad katkaidab, sil’miš-ki verkoižed oma. Higo kahten polen vodab, sobad tartuba, i kaik sijad čal’hib. I muga kaikuččen päivän homendesespäi ehtkoižehesai, a erased eskai jäba öks heinäntegole, pidi tabata hüväd säd.
Baboi tezi, konz pidi lebaitas. Kegon lopind otab äi väged. Pidab mahtta loptes kaidenzoitta kego. Dedoi ei andand necidä lopradod nikelle!
Hän kaiken tošti minei:
— Vedä hein jaugoiden alle, topsi hüvin!
Lopaigal kaik oliba ümbri kegos. Ken-se haravoiči kegon, miše bokad oližiba siledad i heinklakuid ei rippuiži, ken-se haravoiči heinänjäl’gid, ken-se tegi penid heintukuižid dedoile vaumheks. Ken-se kerazi kaluid: haravod, sabilahad, hangod, ned kaik pidi peittä penzhiže. Kaik radoiba! Niken ei seižund käded ristti!
Dedoi loi hüvän kegon, tegi čoman kegon, suren. Heinäd oli äi, hein oli pit’k i kego tuli sur’. Jäl’geks hän sidoi kahačun (kaks’ oksad ühthe) i taci sen kegon päle:
— Kingita kahač sovapuhu i void lasktas maha!
Minä päzuin kegon pälpäi lujas kebnas. Minä varaižin lasktas, no dedoi openzi mindai. Dedoi i tatoi pidiba noran agjad kegon vastpoliš. Ühtes polespäi minei pidi lasktas maha. Minei pidi kätas vacale, lasketada jaugad alahaks i hilläšti huzahtada maha. Minä panin kindhad kädehe, tabazin noran kahtel kädel i kändimoi vacale. Minä zavodin päzuda alahaks i rižin, kut alahan tatoi tabazi mindai jaugoiš.
Minä olin mal! Minä tönduin vähäižen čurha i kacuin kegoho. Se oli sur’ kego! Necen päivän rad oli lopnus!
Päiväine räkiti, ahavod ei rižanus kaikes päiväs. Oli mare, ani tupehtoiti.
— Ehtkoižeks jürun tob, lämöil zavodib räčkutada! Päiväl räkitab, a öl vihmub, – sanui dedoi.
— Hän tedab, – meletin minä. Igän om elänu, äjan om nähnu, säd-ki mahtab endustada!
— Rigehtigat kävuda randha kül’bmahas. A minä lähten kodihe, ošumib, hüväd čajud tahtoin joda, – hilläšti sanui dedoi.
Higo vodi kahten polen. Mi oli väged, mö joksim randha. Randal oli äi rahvast, ken-se oli vedes, ken-se venui letkel. Lapsed läikičihes vedes, kidastiba, ujuiba, hüppiba, libuiba pardele i sišpäi čukauzihe vedehe. Randal hengihe kebnas, eskai voi täuden hengen hengahtada. Vezi oli sel'ged kuti maid, se vändi päiväižen sädegiš i maniti laskval kaburusel.
Minä en mujand vet ni kädel, ni jaugal, pimitin joksta viheldusenke, vaiše tukad leihutiba polehe i toižhe.
Mitte-se veraz än’ päzui minuspäi valdale:
— Ha, haa, haaa! Minä kukištuin i lanksin vedehe.
Minun käded i jaugad väl’düiba vedes. Läm’ vezi väl’dütab. Minä kändimoi sel’gäle, čihotin käded i jaugad i kacuin taivhaze. Veden läm’ kosketuz oli kuti vaiše lüpstud maid, verez i maged! Minun nahk avaižihe, zavodi henkta i imeda veden väged. Vezi huhtoi higon, i nahk tegihe siledaks. Minä rižin, kut se tegihe puhthaks. Mugoine puhtaz om vaiše vagahaižen lapsen nahk. Minä kül’bin ičein tahtho veden al i veden päl, koiran i löcun vuitte i lipikaižen kartte, kut mahtoin! Minei niken ei telustand! Ümbri minus oli vaiše järv’, avar i sel’ged!
Minä kül’bimoi külläks. Järv’ nikut ei tahtoind pästta mindai, manitamal maniti. Ehtkoine toi verest il’mad, päiväižen räk zavodi lasktas, i henkta tegihe kebnemba.
Minä tulin kodihe i tahtoin jo rehkaltas magaduzsijale, no räpusen duh maniti mindai keitimpol’he. Kanznikad ištuiba sömäs ehtlongid. Baboi oli keitnu räpust i ezmäižid norid kartohkpun’kuižid. Kezal küläs södas äi räpust. Räpuz om hüvä kala, hüvämaguine i ei ole rodakaz. Ed kakastu!
— Ai, sinä minun, kuldaine, hobedaine! Tulid! Ištte sömha! – baboi sirdi ištimen minun edehe.
Stolan taga kului vaiše luzikoiden brängutez, pagin-ki oli hil’l’. Kaik oliba väzunuded.
Söjad vediba räpusen ezmäks leibsupalale, miše kalalem’ jäiži leibha, a jäl’ges käzil söiba kalad. Käzihe jäi vaiše üks’ rod. Jäl’ges sures rehtläspäi hö otliba luzikal kalalent i räpsutiba sidä hüviš meliš.
— Ai, kut appetitno, Jefimovna! – dedoi kacuhti baboihe. Hänen sil’m vändi, hän tahtoi kaikiden kuldes kittä baboid.
— A konz loppirgad linneba? – muhahti dedoi.
— A konz jäl’gmäine kego, da siloi loppirgad-ki! – teravas sanui baboi, kuti sanal tomoti dedoid teravas lopmaha heinäntegon.
Minun baboi oli terav kelele, hänel kaiken aigan sus oli vaumiž sana. Hän pagiži kaikidenke ottes kelenvändoid, čomid sanoid!
Minun dedoi oli kundlii. Hänel oli ičeze mel’ kaikiš azjoiš, no hän kundli baboid. Kundli, midä hän sanub, nikonz ei kesketand händast, no tegi kaiken ičeze melen mödhe. Hän ei tartund baboin azjoihe, ei nevond, ei käskend. Hän nikonz ei rängahtand baboin päle, nikonz ei lendand kät baboin päle. Hö eliba kožmuses kaiken elon.
Dedoi sirdihe čurha stolan tagapäi, lendi jaugan jaugan päle, oigenzi ougad i tokazihe ištimen selg’ha. Hän kacui meihe i iknaha. Meles oli midä-se küzuda vai sanuda, no hän ei rigehtind...
— Lähted-ik minunke nitmaha, vunukaine? – küzui dedoi minai.
— Olem kaik väzunuded, no völ jäl’gmäine kego i heinäntegole lop tuleb! – kuti prostindad pakites pagiži dedoi.
Minä ezmäks virništin nenan, no sid-žo el’genzin, miše dedoi kucub mindai abuhu i sebranikaks. Ei ole minus äi tolkud, no abutada pidab.
— Voin lähtta, – sanuin, no en lendand päd.
— Nousta pidab aigoiš, nitta pidab kastkel, konz kaste om völ mas. Kebnemba siloi om nitta. Viluižel homendezil’mal om kebn nitta. Vikateh siloi nitab kebnas: cvig-cvig, cvig-cvig, i hein laskese lainhiže kut pidab, – hän ozuti kädel ned lainhed.
— Lähtkam, dedoi, lähtkam! Noustata mindai vaiše! – sanuin södes dedoile.
— Minä voin nitta, a sinä void šišitada heinlainhid. A voin minä opeta sindai-ki nitmaha! Minai om pen’ vikateh, baboi noren oldes sil niti. Sinei se sättub hüvin. Minä augkezal sen kohenzin, teravzoitin... Vaiše mäne magadamha aigemba, libuda pidab aigoiš. Keza om mugoine aig, konz pidab holduda i homnes i homnesjäl’ges i tal’ves, – veslembal melel sanui dedoi.
Mi-žo tehta? Ed tege nimidä! Mugoine elo om! Holekaz! – nacein, kaikiden meles oliba ned sanad.
