Ystävän muistolle
Kun hyvin läheinen ihminen poistuu, on vaikea kertoa omista tunteistaan. Ne ovat jokaiselle hyvin intiimi asia, johon ei muilla ole asiaa. Nyt, kun Dima Deminin kuolemasta on kulunut jo kaksi viikkoa ja olen päässyt alkushokista, haluaisin kertoa siitä, mikä meitä yhdisti ennen kaikkea. Meillä oli yhteinen, hyvin rakas asia. Musiikki. Ja kaikki muu pyöri sen ympärillä. Olimme hyvin läheisiä ystäviä ja tunsimme toisemme kuin omat sormet. Kun ystävä lähtee viimeiselle matkalleen, on kerättävä kaikki voimansa ja yritettävä eteenpäin, ilman häntä. Häntä muistellen ja hänen muistoaan kunnioittaen.
Tapasin Dima Deminin ensimmäistä kertaa vuonna 1992. Vastaleivottu Myllärit-yhtye harjoitteli eräässä Petroskoin Suomalaisen teatterin toisen kerroksen näyttelijähuoneista silloisen teatterinjohtajan Edwin Alatalon suostumuksella. Yhtye valmistautui Saksan-matkalle ja treenasi kappaleitaan ensimmäistä kasettialbumia varten.
Dima oli paikalla klarinetteineen, samoin kaikki muut soittajat Aleksandr Bykadorovin ohjaamina. Minua pyydettiin laulamaan ja soittamaan huuliharppua Kahden nuoren rakkaus- lauluun, joka tunnettiin silloin vielä nimellä Heilala.
Sitten tuli parin vuoden tauko, kunnes keväällä 1994 liityin Mylläreiden vakiojäseneksi. Siitä asti olimme Diman kanssa erottamattomia aina hänen traagiseen kuolemaansa saakka, tämä tapahtumarikas kausi kesti kokonaiset 26 vuotta.
Myllärit nousivat muutamassa vuodessa vaatimattomista katusoittajista Karjalan uuden folk-musiikin airueeksi. Yhtye kierteli Venäjää, Eurooppaa ja Amerikkaa, levytti, esiintyi lukuisissa tv- ja radio-ohjelmissa, järjesti festivaaleja ja pysyi Karjalan folk-musiikin keskipisteessä.
Seurasin, kuinka Diman kiinnostus kansanmusiikkiin vaikutti hänen kehitykseen multi-instrumentalistina. Pääsoittimensa klarinetin lisäksi hän alkoi soittaa erilaisia puupuhaltimia: pillejä, soittuja, paimen- ja yläsävelhuiluja, puusarvia ja säkkipillejä. Mutta myös saksofoneja ja klassista huilua.
Tuntui siltä, että hän pystyy soittamaan kaikkea, mihin vain voi puhaltaa. Joissakin bileissä hän veti jopa Rock around the clockin tuuballa.
Folk-musiikin maailma kiinnosti Dimaa myös muullakin tavalla. Vielä opiskeluvuosinaan konservatoriossa hän aloitti puhallinsoitinten korjaustyöt. Dimalle tuotiin soittimia huoltoon koko kaupungilta. Hän oli erittäin taitava käsistään ja teki laadukasta työtä. Muttei korjaaminen riittänyt. Niinpä hänen työpajassaan alkoi syntyä kansansoittimia, ensin erilaisia puupuhaltimia ja myöhemmin myös karjalaisia ja vepsäläisiä kanteleita ja jouhikoita.
Pian Dima oli jo arvostettu ja tunnettu soitinrakentaja, jonka tekemiä soittimia tilattiin Siperiasta Pietariin ja Moskovaan sekä Yhdysvalloista Japaniin.
Dima oli horoskoopiltaan Kaksoset ja hänellä oli oikea kaksoisveli. Ehkä tämä on vaikuttanut siihen, että Dimassa itsessään ikään kuin yhdistyi kaksi henkilöä: muusikko ja soitinrakentaja. Ja molemmat olivat lahjakkuuksia ja molemmat tukivat toisiaan, vaikka välillä kilpailivat keskenään, mutta osasivat aina antaa tilaa toisilleen tilanteen mukaan.
Dima syntyi Valko-Venäjällä, Glubokojen kapungissa ja opiskeli klarinettia Marc Chagallin syntymäkaupungissa Vitebskissa. Kohtalo toi hänet Karjalaan.
Hän muisteli usein ensimmäistä päiväänsä Petroskoissa, kun saapui suorittamaan pääsytenttejä konservatorioon. Aurinkoisen ja kotoisen lämpimän Valko-Venäjän jälkeen Karjalan kesä teki häneen masentavan vaikutuksen: matalat tummat pilvet Äänisen yllä peittivät auringon, ulkona oli vain muutama aste plussan puolella. Mutta Dima saapuikin Karjalaan jäädäkseen. Hän avioitui, Petroskoissa syntyi hänen poikansa Vladislav. Dima aloitti työn Kantele-yhtyeen orkesterissa, soitti Viola Malmin Karjalaisessa gornitsassa. Sitten alkoi kymmenen vuoden pesti Mylläreissä.
Vuonna 2002 erosimme Diman kanssa yhtyeestä yhdessä, olimme samalla aaltopituudella. Minä palasin Santtu Karhun Talvisovat bändiin, jossa olin mukana ennen Mylläreitä, ja vähän myöhemmin Dimakin pääsi porukkaan.
Vuonna 2003 perustimme hänen kanssaan Sattuma-perheyhtyeen. Soittaminen omien lastemme kanssa, heidän opastaminen kansanmusiikin poluilla oli antoisaa ja mieluisaa aikaa. Saimme viettää paljon enemmän aikaa heidän kanssaan.
Seurasimme ilomielin, kuinka Eila ja Vlad tulivat täysillä mukaan ja myöskin nauttivat esiintymisistämme. Diman pojasta Vladislavista kehittyi loistava muusikko, joka taitaa sekä klassisen viulun että kansanmusiikin salat.
Sattumassa Dima sai vielä laajemmin käyttöä omille lukuisille soittimilleen ja musiikillisille ideoilleen. Kiersimme festivaaleja ja konserttipaikkoja, kerran ajoimme autolla Severodvinskiin ja takaisin, eivätkä lapset olleet kahden tuhannen kilometrin ajomatkasta moksiskaan. Teimme Sattuman kanssa seitsemän cd-albumia ja levitimme karjalaisen uudemman kansanmusiikin ilosanomaa.
Sattuma ei ollut ainoa projektimme. Dima soitti 2000-luvun puolivälissä mielenkiintoisessa folk-fuusioyhtyeessä Olemba, yhdessä musisoimme yhteisissä projekteissa norjalaisten muusikoiden kanssa. Dima, tai tässä tapauksessa Dmitri Albertovitš, toimi myös konservatorion opettajana suomalais-ugrilaisen musiikin osastolla.
Dima oli improvisoija jumalan armosta. Hän ei tarvinnut nuotteja, vaan keksi omat soitto-osuutensa lennosta ja sittemmin hioi ja kehitti niitä jatkuvasti.
Diman lukuiset soittimensa toivat kappaleisiin mitä värikkäimpiä sävyjä, sillä hän saattoi soittaa eri soittimia jopa yhden kappaleen sisällä. Matkoilla Dima hauskuutteli meitä valkovenäläisillä sanoilla, jotka ovat venäjäntaitoisen korvaan kuten savon murre suomalaisille.
Viimeinen yhteinen matkamme oli kaikista eksoottisin, esiinnyimme Intiassa helmikuussa 2020. Emme osanneet aavistaakaan, että pian Dimaa odottaa vielä pitempi matka. Sitten iski korona, ja Sattuman toiminta oli jäissä. Mylläreiden piti esiintyä pitkästä aikaa Suomen festivaaleilla, mutta kaikki oli peruutettu.
Odotimme parempia aikoja, olimme Diman kanssa yhteydessä viimeiseen asti. Hän nautti perhe-elämästä, kunnosti kotitaloansa ja kasvatti viisivuotiasta poikaansa Svetoslavia. Suruviesti traagisesta tapaturmasta tuli yllätyksenä, eikä mitään ollut enää tehtävissä.
Dima jää mieleen ihmisenä, joka osasi kuunnella ja johon sai luottaa. Hän osasi hoitaa asioita, mutta oli myös hyvin tunteellinen. Muistan aina ystävääni, kaikkia yhteisiä hetkiämme. Suren myös siksi, että karjalainen kulttuuri on menettänyt tosi paljon.
Kirjoittaja on nykyisin Suomessa asuva Petroskoista kotoisin oleva toimittaja ja muusikko.
