Runomuailmu kuččuu lapsii
Karjalas 10. päivänny kezäkuudu ruvettih pidämäh uuttu pruazniekkua — Karjalazien runoloin päiviä. Niidy ennevahnallizii karjalazii pitkii runoloi pajatettih meijän ezi-ižät pruazniekoin aigua, svud’bois, mečäs da kalas olles. Puaksuh lapsilgi puutui niidy kuunnella da net runot iče piäh jiädih.
Aigu meni, nygyaigazil lapsil on jygei ellendiä runoloi, kebjiembi on tiijustua karjalazien urholoin ruadolois suarnua lugies. Nengomii mieldykiinittäjii runosuarnoi da kuvazii teih niškoi valmisti Dmitrii Dmitrijev, karjalakse kiändi Aleksandr Jeremejev.
Kandeleh
Käveli ilmaniguine Väinämöine merirandua myö. Kuulou — Veneh itköy. Tuli lähembäkse — kyzyy:
— Midä sinä, venoi, itket, midä hädäilettös?
— Sidä itken, sidä hädäilemmös, gu toizet venehet merele liikutah, kalua, tavarua vietäh, a minä täs olen kesken luajindua hyllätty. Linnut pezii minuh kriepitäh, madoizet laidoi purtah-kridžaitetah.
Ottihes sit Väinämöine ruadoh. Vesti airot, azetti hangat, tel’l’ut iški.
Jo on valmis veneh. Työndi sen vezile, sanou:
— Pyzy vezile gu tuohipulloine, lumoinnu liiku.
Istuihes Väinämöine veneheh, lähti ajamah ualdolois.
Ajau päivän, ajau toizen, kaččou — niemukale ollah suuren havvin ruvvat.
— Nämmähäi pätäh kandelehen luadimizeh! Hambahis roitah nuaglat, ihastelehes Väinö.
Otti hambahat, nouzi rannale, luadi kuuzes soiton kovan, hevon hännän jouhis — kielet.
Rodih kunnon kandeleh. Kembo nygöi sille vois soittua.
— Sille vai minä rubien soittamah, sille pajattanah, ken luadi minun, jiävi iänen kanteleh. Otti sit Väinämöine omih käzih kandelehen, rubei soittamah. Iče soittau, iče pajattau. Mečän emändy tuli Väinyö kuundelemah, nouzi vezis ihastelemahes Veinemändy.
Pajokilbu
Ajoi kerran Väinämöine reis kaiduo dorogua myö. Silkeskie vastah hänele karahtah nuori Jougamoine. Tartuttih vastai länget, azetuttih ajajat. Midä ruadua, ei synnytä tiele kahtei. Nenga sanou sit ijäniguine Väinö:
— Kudai meis enämbän tostu midägi tiedänöy, sitgi se ajakkah ielleh. Ken vähembän, se välitykkäh. Luadi sih nagron ičevarmu Jougamoine:
— Tiijän sen, gu mua oli enzin kynnetty, vaste sit kylvetty. Tiijän, meres on kaivettu kaloile havvat, tähtet iškietty taivahas kiini, a iče taivas pyzyy ylähän paččahile!
Vastau sih Vänämöine:
— Lapsen läglätys. Se minä muan kynnin da kylvin, iče haudoi kaloile kaivoin, tiähtii taivahah iškin, paččahii olin nostamas.
Suutui vahnu Väinö, tahtoi opastua ilgiedy. Algoi tiedopajoloi pajattamah, Jougamostu suoh upottamah.
Rubei Jougamoine rugoilemeh:
— Hoi, sinä viizas Väinämöine, ota iäres omat tiedovoičukset! On minule kaksi piilipyssyy — yksi ambuu tarkah, toine — loitokse. Ota kuduan tahtot, vai piästä minuu.
— Minule on parembi, ei pie sinun piššaliloi!
Jatkou ielleh Jougamoine rugoilendua:
— On minule kaksi hebuo — yksi ravei gu lindu, toine vägevy da kestäi. Ota kuduan tahtot!
— Minul on hebo parembi. Ei pie sinun!
Vie lujembi kyzyy Juogamoine prosken’n’ua:
— On minule sizär čoma, pitkykassu. Ota se akakse! Piästä vai omis tiedovoičendois! Rubei sit vahnu Väinämöine duumaimah da ajattelemah. Piästi Jougamozen kodih.
Tuli Jougamoine pahas mieles kodih. Muamah kyzyy:
— Midä sinä, poigurukku, olet atkalissah? Midä et ihastelei?
— Sidä olen atkal, sidä en ihastelei, gu uskaldin oman sizären vahnale Väinämöizele akakse.
Ihastui muamah, sanou:
— Älä atkaloiččei tyhjiä! Kogo ijän minä tahton Vänämösty omakse vävykse, tahton rodn’astua runonpajattajan kel.
