Roštuon lahjat
Rauhallisešša nurkašša vuateškuapin yläpol’čalla šeisou luatikko. Mitä šiinä on? Tiälä eläjillä lapšilla tämä on vielä šalaisuš. Šitä tiijetäh vain aikuhiset. Kohta tulou Roštuo, ta aikuhiset ihaššutetah lapšie kummallisilla lahjoilla. Nämä lahjat ollah šalaluatikošša.
Enšimmäisenä omie lahjoja pani ämmö – kakši värikäštä kaklapaikkua, kumpasie hiän tikutti iltasin, konša lapšet jo muattih, ta kakši pientä kontienpoikua – keltani tytöllä, a ruškie pojalla.
Ukko nakerti punukoilla leikkikarusellin, leikkasi puušta pikkaraisie veššokšie, skammija ta katokšen. Pienen avuamen avulla karuselli voipi panna käymäh. Ukon lahja otti kunnivopaikan luatikošša.
Muamo varušti tyttärellä kaunehen kuklan rušettavašša pitsiseššä mekošša, a pojalla – tulipaloauton. Kerran poika näki šemmosen auton ta huaveili šiitä.
Tuli tuaton vuoro.
– Teijän lahjat ollah huvie varoin. Ka tärkeintä on, jotta lahja ois hyövyllini! hiän šano omahisilla.
Näin šalaluatikošša lisäyty kakši šarjua – kirkkahat stokanat ta uuvvet hammašharjat. Jotta lahja näyttäis arvokkahammalta, tuatto lisäsi šuuren Rakennušpeli-luatikon. Šiitä voipi kovota vaikka mitä.
Ken vois ajatella, jotta iltasin nämä lahjat riijelläh ta pahekšitah keneštä tulou paraš ta mielilahja.
Kaunis kukla piti iččie piälahjana. Hiän heti ei tykännyn kaklapaikkoja ta hammašharjoja – mimmosie lahjoja ne ollah? Niin vakavie ta mahtavie! Niijen kera ei voi leikkie eikä maiskata!
– Kaččokkua, elkyä luatikkua šilmäpakuo miun mekošša! karjahti kuklani hammašharjoilla.
Kontienpojat niise pöläššyttih ovakahakkie nuapurija.
– Mitä, još työ piluatta meijän karvua, hyö törättih.
Tovemmaštah hyö ei haluttu rikkuo šuhtehie koppavan ta kaunehen kuklasen kera. Hyvät kontienpojat mielelläh tultais luatikon kaikkien eläjien kaveriloiksi. Ka še ei ollun niin helppo. Karuselli ei halunnun olla kenenkänä kaverina.
– Miula riittäy omie veššokšie, hiän ilmotti. – Työ višših että kuvittele, mi ero on tavallisen esinehen ta mehanismin välillä. Mistä paissa teijän kera? Teilä äšen ei ole taika-avuanta, mi panis kaiken käymäh. On ikävä!
Ämmön tikuttamat kaklapaikat jatettih riitua.
– Vaikka mih esineheh ihmiset on pantu omua ruatuo! Ta jokahini halusi ihaššuttua lapšie omalla lahjalla!
– Halusi, ka ei onnistun, vaštasi kuklani. – Lapšet ei tykätä, konša heilä lahjotetah vuatteita. A harjat hyö heti luuvvah!
– Varmašti! hurisi tulipaloauto.
Tuli pitälti vuotettu päivä. Lapšet havaččeuvuttih ta heti nähtih lahjoja, kumpasie aikuhiset varuššettih heilä. Lapšukkaiset ihaššuttih!
On ihmehellistä, ka enšin hyö šivottih ämmön kaklapaikkoja omien kaklukšien piällä.
– Hurraa! Nykyjäh emmä varaja mitänä pakkaista!
Tuatto moničči kerto lapšilla, jotta on tärkietä peššä hampahat oikiella tavalla. Hiän vuotti, mitein lapšet otetah vaštah hänen lahja. Pakinat ei mänty hukkah – lapšet korkiešti arvoššettih kirkkahie stokanoja ta uušie harjoja.
Lopulta tuli toisien lahjojen vuoro. Kuulu karjahukšie.
– L’us’a! Kačo! Karuselli! Kuin monta kukkaista on! Mimmoni “Rakennušpeli”! A miula – tulipaloauto! Nyt mie ajellutan šillä kontienpoikie!
– Ei, ei, L’ova! Enšin kaikin ajetah karusellilla!
L’us’a otti uuvven kuklan.
– Kuin kaunis… Ka miula on jo niin äijän kukloja!
Tyttö kyšyväšti kačahti muamoh ta nähtyö, jotta hiän pahottu, šano:
– Myö vietämmä kaunehuškilpailuo. Šuoritamma ta šuvimma kaikkie kukloja. A uuši tulou voittajakši!
Muamo muhi. Kaččuos’s’a häneh ta punukkoih, ämmö ta ukko niise ruvettih muhimah.
A tuatto hil’l’asešti čuhutti tyttärellä:
– Višših meijän muamo vähän leikki lapšuošša. Elä loukkua häntä ta helläšti ota vaštah uušie kukloja!
