Oma – vieras

Oma – vieras

Natalja Sinitskaja
05.08.2022
Kerdomus karjalazen Mari-nimellizen inehmizen elaijas. Suuren Izänmuallizen voinan algavuttuu da ukon voinale kaimattuu häi jiäy elämäh buat´uškan da pienen tyttären kel ”suomelazien vallan al”.
Hoiskei valgeiverilline brihačču ozuttihes pienembi omii igii. Šan´a vaste täytti kaksi vuottu. Kuva: pinterest.ru
Hoiskei valgeiverilline brihačču ozuttihes pienembi omii igii. Šan´a vaste täytti kaksi vuottu. Kuva: pinterest.ru

Sygyzy oli jo puolivälis. Puulois ei nägynyh lehtii, vihažu pohjaine tuuli riuhtaili jälgimäzii. Taivas oli harmai kui tina. Päivänsugahii ei nägynyh nedälin aigah. Mari seizoi kaksikerroksizen sinizen koin rinnal da ei ruohtinuh avata aijan veriädy. Se rounoku polti käzii. Sie sinizes kois eläy hänen igähine loppematoi tusku. Se vačanhapatus ei andanuh hengen hoivua, naine ei voinnuh ni syvvä, ni juvva. Häi ei mustanuh, konzu häi magai suremata. Mari ei voinnuh azettua kyynälii, net valuttih rožii myöte heittelemättäh, piäpaikku heityi tagaraivole, pelvastukat levittih olgupiälöi myöte. Mari varatessah tuli lähembä ikkunua.

Häi kačoi pertin sydämeh st’oklas läbi. Hoiskei valgeiverelline brihačču ozuttihes pienembi omii igii. Šan’a vaste täytti kaksi vuottu. Häi istui madalan stolazen tagan, hänen ies oli milienne suuri kirju čomazien kel. Brihačču tarkah kačoi joga sivuu, välis hoikil sormuizil vedeli bumuagua myöte, sit kiändi toizen sivun. Oččutukat hänel oldih pitkähköt da pakuttih silmile. Poigu oli Marihes, hänelgi oldih pelvastukat. Šan’a nosti käin da eistäldi tukat korvan tuakse. Maril ozuttihes, ku poijal ollah läbinägyjät sormet, moizet net oldih hoikat da valgiet. 

Kodimatku oli jygiembi. Linnahgi ajajes vačču oli täyzi. Yksielpäi Mari vuotti, konzu nägöy poijan, toizielpäi varai kodimatkua. Tiezi ennepäi jo, ku rubieu itkemäh, mustelemah mennyzii aigoi. Da hänel rodieu yksikai, ku rahvas kačotah da toinah soimatahgi. Mari musteli…

…Mari da St’opan ehtittih eliä yhtes vajuat kaksi vuottu. Suvaiččigo Mari ukkuodah? Ga vikse suvaičči. St’opan oli korgei harjeikas mies, ruadai da nerokas. Marin vahnembat jo ammui kuoltih, a vellen perehes nuorembi sizär oli rounoku tiel. Ei, tiettäväine, veikoi soimannuh liigua syöndiä, ga Mari ainos duumaičči, ku heil olis parembi eliä omal perehel. Sendäh, konzu St’opan tuli sulhaizikse, Mari oli myödäh. St’opan miellytti Marii, häi oli vagavu, ga vähäsanaine da ruttotabaine. Ruvettih elämäh St’opanan vahnembien kois. Alakerrokses – vahnat, nuoret – ylähän…

…Suuren voinan algavuttuu St’opan otettih voinale. Kyläläzet ei ehtitty mennä evakkoh, jiädih kodih, kui sanottih “suomelazien alle”. Mari jäi vuodehizen Liizan da niistien buat’uškan kel käzil. Muatušku sih aigah jo oli toizel ilmal. Konzu kyläh tuldih suomelazet, elaigu rounoku ei ni muuttunuh. Kyläläzet endizelleh ruattih peldoloil da mečäs, lapset käydih školah, ga heidy opastettih suomen kielel. 

Yön kaiken Mari istui kätkyön tyves, itki da pripevöičči hil’l’al iänel: “Oi jo minun sibujaine, tulou vediä sinuudas vierahah valdah”…

Marin kodih eläjäkse tuli kolme suomelastu saldattua. Yksi heis – Mikko – pagizutteli Marii da ainos huavai jiähä kahtenkesken. Mikko oli sulavusanaine, hänen paginoi oli kebjei ellendiä, hos eähät suomen sanat karjalazen inehmizen korvah kuuluttih kummansanoikse.

– Hyvää päivää, sanoi Mikko Marile, konzu enzimästy kerdua polgi hänen koin kynnykses piäliči.

– Sinuttah tiijän, ku on hyvä päivy, burahtih vastah Mari.

Mikko maltoi soittua huulisoitol, pajattigi hyvin. Mari kačoi häneh da musteli, kui talvi-illoil St’opangi toiči soitti soitol.

Kerran Mikko mečästi hirven. Häi toi suuren lihapalan da räijähti stolale.

– Kellebo? kyzyi Mari.

– Sinulle ja lapsellesi, vai tämän sanoi Mikko. Muudu nimidä. 

…Liennego se oli heinykuun allus? Mari oli tagaveriäl heinii šelomas. Päiväine čiritti huondespuoles. Naine hiestyi, hiemuat häi kiäri ylembä olgupiälöissäh. Pluat’an helman yhtes čuras nosti da krieppi vyödälöh. Mikko tuli rinnale da oijendi kellozet. Net oldih hendozet, ga moizet čomat – taivahansinizet. St’opan nikonzu muga ei ruadanuh. Mari hämmästyi, ei tiedänyh midä ruadua, midä sanuo. Häi vaikkaine otti kukat, kiändyi sellin Mikohpäi da rubei ielleh šelomah heinii. Ga syväinkerä tykki, rounoku kirikön kello soitti.

Konzu St’opan polgi kynnykses piäliči da kačahtih Marih, naine kerras ellendi, ku kyläs jo kielitettih: Mari ukottah sai lapsen, se on suomelazes saldatas.

… Konzu vuvvennu 1944 suomelazet ruvettih perävymäh, Mikko kaikelleh puašitti Marii lähtemäh hänen kel Suomeh. Häi uskaldi naija, pidiä Marin tytärdy Liizua omannu lapsennu, ennusti heile pitkiä da ozakastu elaigua rajan tagan. Mikko väitti, ku igänäh ei soimua Marii, eigo anna nikelle händy abeija. Mies uskoitti, ku hänele ei pie rinnale nikedä paiči Marii. Yhtelläh Mari jyrkäh kieldävyi. Häi ei voinnuh hyllätä niistiedy buat’uškua surman pardahal.

Konzu Mikko lähti astumah, häi kiändyi tuaksepäi da Mari nägi, ku häi itköy.

… Vuvven 1945 elokuu. St’opan oli kahteh kerdah ruanittu, ga Jumal kačoi – piäzi hengih. Häi loppi voinan Vengries, rohkevuos oli palkittu. Kodih tulles ryndähäl läpetettih medalit da ordenu. 

St’opan astui junalpäi kodih. Dorogal vastah hänele tuli Miitrien akku.

– Hoi St’opanaine, sinägo olet. Hyvä-ä-ä, vönyttäjen iänähtih Miitrien akku. Se oli hänen tavalline paginluadu. Kyläläzet niäritettih händy sen periä.

– Viego kirjutti sinulles akkas? Jogo tiijät, mittuine vuottamatoi lahju sinul kois kokottau? lallatti Miitrien akku.

– Mibo lahjoi, burahtih St’opan pahua ennustajes. 

– Ga kuibo, gor’a-rukku, ei näit sannuh. A-voi-voi. Näitkös mittuine goliššu puutui sinulle, laittelihes akku.

– Lope! Midäbo bruakat kui varoi, jyrk’keskusti händy St’opan.

Konzu St’opan polgi kynnykses piäliči da kačahtih Marih, naine kerras ellendi, ku kyläs jo kielitettih: Mari ukottah sai lapsen, se on suomelazes saldatas. St’opan heitti kengät, lykkäi selgyrepun čuppuh, sanua sanomattah meni kätkyön tyveh, kuduas virui nänniniekku lapsi. Sit kiändyi sellin, otti yskäh Liizan da jiähizel iänel käski Marile: “Huomei vejä vieras lapsi linnah valdivon leibih. Minä vierastu sigivyö syöttämäh en rubie”.

Mari rubei iäneh vongumah. Heityi polvilleh, sebäi St’opanua polvis. Kaikelleh pokoroiččih. Vastavus oli endine – vejä lapsi kunne maltat.

Sitkei uni kaimavui. Yön kaiken Mari istui kätkyön tyves, itki da pripevöičči hil’l’al iänel: “Oi jo minun sibujaine, tulou vediä sinuudas vierahah valdah”…

…Vuvven Mari muokkavui, vuvven ajeli lapsienkodih poigua tiijustamah. Joga kerdua se oli vačanhapattai matku. Joga kerdua häi rounoku kuoli. Lapsien kazvattajat saneltih poigah nähte, kerrottih, kui äijäl se itköy muaman lähtiettyy, mittuine on mielevy da hyväččäine, kui ozranjyväine. Kerran vie linnah ajajes, junah istavujes Mari kovah piätti: “Roikkah, kui rodieu. Tuon poijan kodih. Ruadakkah St’opan, midä maltau”… 

…Junaspäi kodih astujes Mari kandoi lastu yskäs. Käit väzyttih da selgy oli kibei. Poigu hos oli laihu da hendoine, ga kaksivuodehine jo oli da painoi kuda-kui. Pihal kui korvois kuadoi da dorogu oli libei. Jallat rizinkengis livestyttih. Kahteh-kolmeh kerdah Mari lapsen kel odva vai ei pakkunuh polvilleh. Kodissah Mari kastui läbi märräkse. Midä lähembä rodih kodi, sidä hil’l’embäh astui naine. Aiduveriäs inehmine vihjai, ku suures pertis palau tuli. Ikkunas nägyi, ku St’opan istuu stolas, Liiza hyčistäy päčil, liikuttau muččoidu yskäs.  Buat’ušku virui magavosijas. Mari polgi kynnykses piäliči. Tukis da helmas valui vetty. Rožatgi oldih märrät. Vai ei suannuh ellendiä, oldihgo net viet vai kyynälet. Lapsi yskäs havačui pertin lämmiä da vai silmii pilčisti.

Enzimäi Mari kiändyi buat’uškahpäi da sanoi:

– Prosti minuu riähkis. Toko vai oman lapsen kodih toin, se roihes minun kel.

– Ei ole mis prostie. Et hyllännyh minuu yksinäh tänne kuolemah, jäit kodih, hos tiijänhäi, puašitti se uveh sinuu hänen kel lähtemäh. Jumal prostiu, eloizeni.

Sit Mari kiändyi stolah päi, kus istui ukko. St’opan kui istui sellin veriäh päi, muga jäi istumah. Vai piän kiänäldi tuakse päi.

Mari pyhki silmät, seizatutti poijan lattiele da vagaval iänel sanoi St’opanah kaččojes:

– Eruot minus, ga eruo. Lapsi jiäy minun kel. Sinule se on vieras, ga minule se on oma.



Lisää aiheesta
Kipinä
Minun sebranikad oma parahimad
”Minä kaiken aigan tahtoin sidä, no en meletand-ki, miše nece ani ekzotine živat voiži elädä minun pertiš.”
Kodima
Podporožjen eläjile vepsän kelen kursad tuliba mel’he!
Vepsän kelen kursiden openikad Järvenkülän ”Vepsän kond”-ozutelusel. Kuva: ”Vepsän kond”-sebran arhivaspäi
Oma Mua
Ratijo
Karjalan kirjailijan Antti Timosen kertomuš oli valmissettu vuotena 1928.
Kipinä
Vepsän ma taihehkuviš
Venäman Rahvahaližele kuvadajale, akademikale, tetabale Karjalan mastarile Boris Nikolajevič Pomorcevale necen voden täudui 90 vot.
Karjalan Sanomat
Runola: Uusi kalenteri myyntiin marraskuussa
Vuoden 2023 etnokalenteri käsittelee paitsi Karjalan mytologiaa myös ekologiaan liittyviä aiheita sekä Kalevala-eepoksen historiaa.
Karjalan Sanomat
Ammattikoulutuksen laatu paranee
Uudet laitteet on hankittu Petroskoin teknologian ja yrittäjyyden opiston kahteen työpajaan. Tulevat kokit ja parturi-kampaajat harjoittelevat taitojaan mukavissa olosuhteissa.
Oma Mua
Uuzi opastusvuozi algavui uvvistetus školas
Priäžän školan opastujat on ruvettu opastumah uvvistetus školas. Kezän aigua školas on pietty perustehelline kohendamine.
Oma Mua
Taitaja Hovatta-muasteri oli hyvä laulaja
Palaka Remšu kerto, jotta hiän hyvin muistau omua ukkuoh. Ukko oli Niskajärven Hovatta, Lešoni. Hiän kävi laulamah lienöykö Petroskoih, vain ihan Moskovah šuaten 1937 vuotena. Ukko oli mainijo muasteri.
Karjalan Sanomat
Kaivospaikoista uusi matkailureitti
Uusi reitti on yhdistänyt Prääsän, Pitkärannan ja Suojärven piirien paikat, joissa aiemmin toimivat rautaruukit ja kaivokset.
Karjalan Sanomat
Teatterilaboratoriosta uusia kokemuksia
Teatr Natsyi -teatterin laboratorio toimi Karjalan kansallisessa teatterissa. Tämän näyttelijöiden lisäksi mukana oli näyttelijöitä Almetjevskin draamateatterista.
Kirjaudu sisään
Rekisteröityä
Salasana
Vahvista salasana