Makšalillit
Šinä vuotena oli hyvin šatieni kevät. Pellonpanošta ei meinannun tulla mitänä. “Alavammat šavimuat ihan kupletah”, rantapuolen eläjät päiviteltih.
No kun vil’l’avähäset piti šuattua peltoh, ni piti niitä kyntyä, vaikka vavošša vesi lorahteli.
Pirttilakšilaini Tanilaisen Spiire kyntyä retošti šinne iltapuoleh päivyä. Vain šiitä puavošnan jälkeh uatra alko niin takaltuo šaveh, jotta lašetti heposeh ta ötkäsi uatran järveh.
– Likuo šiinä! Tottapahan huomeneh šuahe huuhtouhut.
A kun šuorah Köyrilahešta päin kävi melkoni ualto, ni ukko tuumi, jotta pitäy onnakko šituo kiini. Hišluttau vet yön aikana uatran hoš kuin šyvällä. A šiinä kylyn šalmošša riippu šuuri vyyhti savotan varppie – mitein lienöy šiih jiänyn. Hiän šorkkasi hilaköyven piän uatran aisoih, a toisen piän kylyn šalmoh. Ei kehan ruveta koko vyyhtie šelittelömähkänä.
– No, et ainaki nuoran piätä loitommakši mäne, Spiire vielä muhahti ta läksi aštuo löntöštämäh kotihis, pannen pahua päivyä vielä šiitä, kun potakat ijettih jo liikua. Ois pitän neki šuattua multih.
Huomenekšella oli pitäštä aikua kirkaš šiä. Ukko hyvillä mielin köppäšöy rantah – kyntämäh pitäy ruttoseh piäššä. Tulou kylyn luo. Ka tämähän kumma: koko nuoravyyhti on lappautun järveh, ihan on šuorana.
– Šekö tulimmaini šiinä on tuaš pelautun, ukko karehtuu.
– Eikö ole muuta koiruutta kekšitty, äkämyštyy hiän pojan hurtilla.
Šelvähän še oli, jotta ei ne uallot ois niin loitoš uatrua hišlattu.
Spiire varppih kiini ta vetämäh. Ei inaha. Šiitä niin kuin ois pikkusen liikkeytyn. Ukko vetyä nahistau jo hiki piäššä. Šekö vietävä šielä… Tulou – ta ei tule. A šappi jo kiehuu, kyntämäh vet on kiireh. Jo niin šiäntyy ukko, jotta käypi heposen ta varpin mutkat rahkehih.
Heponi vetyä näpistäy pistykapiešša – no ei tule, tipahukšen kuitenki välipäih eistyy. Lempohko še uatra on tarttun šielä pohjašša?
Tulou kranni kummaštelomah – pahuttako še Spiire teluou šielä rannašša pitän rupieman. Toini šelittäy. Nuapuri šanan puhumatta tuou omanki heposeh, ta niin aletah kahen heposen viällä kiskuo. No kun ei vieläkänä alkan tulla tolkkuo, kranni hoikkasi vielä nuapurijah ta šitätehen keräytyy jo toistakymmentä hevoista. A vejettävä nykyälöy välipäih tuakšepäinki, jotta heposet ollah istuol’l’ah lyšähellä.
No ukot kun kerran piäštih yltymäh, ni ei kun toisieh vain ussutetah:
– Antuathan luukapeilla nuoran mutkua! Tulkoh hoš iče vetehini, mualla šen on nyt nouštava!
Rantah oli keräytyn šillä aikua jo koko kylän väki. Akat voivotetah ta paissah malittušanua. Muutomat jo muailman lopušta vurvetetah. Äpärehet kuhaissah šiinä ympärillä pimienä pilvenä. Ruihakka on šemmoni, jotta Vuokkiniemeh kuuluu: ukot loššitah heposieh ta karjutah, akat itkie mölätäh, šikiet pitäy elämyä, jotta läpi korvista mänöy.
Vain šiitä še vašta eri mätešä nousi, kun veještä alko näkyö uatran aisat ta šiitä – matikan piä!
No matikka kun oli muutoman kerran huiskannun häntyäh, jotta muta roiski monen šylen korkevuolla, muallahan šen oli tultava, kun šemmoni hevoisraito oli kiskomašša. A matikkahan on lipie – tanterella matka.
Oli šiinä šualista ta oli päivittelömistä. No ruttohan še matikka päiväpaissošša ta kevättahavašša riutu, jotta ruohittih männä lähemmäkši kaččomah. Uatran še oli niellyn – totta še kuokkaisonkekši ajatteli.
Mitäpä šiinä pirttilakšieš muuta kekši, kun kankettih uatra šakloista irti, veičet käteh ta kalua puhkuamah. Puhattih ta peštih matikka. Oli šiinä totkuo! Heposilla vejettih totkukuormie loitommakši meččäh, jotta ei ois hapatešša koko kylärantua myrkyttän.
Vain oli šillä makšaki! Še kun šuatih šiivoh ta palotettih, ni juštih nelläkymmentä korvollista tuli makšua, muušta kalašta ei ni paissa. Makšua riitti koko kylövehellä šyyvvä še kešä ta talvi Harjah šuaten kuni alettih tuaš šuaha kuvušta vereštä matikkua. Oli šinä vuotena pirttilakšiehalla makšakalakukkuo. Oli mitä ičen šyyvvä, tai evähiksi ottua, tai vierahalla antua.
No tiettyhän še on, jotta tämmöseštä tapahukšešta kannatti paissa, ta mitäpä šiitä oli peitelläki. Jokahisella matkalaisella kehuttih, jotta viimein koko kylövehtä ruvettih nimittelömäh Makšalilliksi. Šiitäi nimi.
Vain ei Pirttilahen väki ole ollun, eikä olla nytkänä mitänä meččäkylän pöykeitä. Matikan piäkoppa hyö otettih talteh kun oli keitetty ta hyväsešti puhaššettu. Tanilaisen Spiire kun oli koko jupakašša niin kuin šemmoni piämieš, ni piä kuulu hänellä jo ičeštäh. Hiän aprikoičči kotvasen, mitä šillä ruatua ta ašetti piäkopan kylyhyš kiukuakše. Ta šiitä tuliki niin hyvä ta luja kiukua, jotta kešti monen miešpolven ijän. A löylyt šiitä šai šemmoset, jotta toisistaki kylistä käytih kylyllä.
Še kiukua oli Tanilaisen kylyššä vielä täššä ennein šotua. Šovan aikana še hävisi. Ei še kyllä ois kulun eikä palan – šiitä mie olen ihan hiijen višši, – vain moušot vietih še johonki musejoh. A moušot joku völjäsi šen ičelläh kylyh. Oikieštah tätä asieta pitäis tiijuštua oikein virallisešti, kovota oikein lautakunta. Kyllä tämmöni asie kannattais, vähemmäštäki pietäh jassakkua.
