”Leipä oli meille pyhä”
Petroskoissa asuva Raisa Arefjeva selvisi yhdessä äitinsä ja muiden sukulaistensa kanssa nälästä, pommituksista ja kylmyydestä toisen maailmansodan aikana piiritetyssä Leningradissa.
— Leningradin piirityksen ja sen jälkeisinä vuosina leipää annettiin korteilla. Päiväannos oli pahimmillaan 125 grammaa. Se oli myös erilainen työkykyisten ja työttömien välillä, Raisa Arefjeva kertoo.
— Sota-aikana halusimme aina leipää. Leipä oli meille pyhä. Nykyäänkin se on pääruoka pöydälläni, hän jatkaa.
Raisa ei voi unohtaa leivän arvoa ja sodan kauhuja. Hänen mielestään runoilija Ljudmila Tervosen runot kuvaavat oikein saarretun Leningradin asukkaiden elämää ja tunteita. Tervonen itse asui silloin Leningradissa. Nyt hän on saarretun Leningradin asukkaiden Karjalan järjestön Sortavalan osaston puheenjohtaja. Mikä yhdistää kaikki Leningradin piirityksestä selvinneet? Lapsuuden koettelemukset ja elämänhalu.
Runosta löytyy seuraavia säkeitä (vapaa käännös jutun tekijän):
Nälkä ja pieni pala leipää,
Kulaus kiehuvaa vettä.
Öljylampun liekki, takkauunin lämpö…
Kuolema meni ohi, ihme pelasti meidät.
— Muistan hyvin lettuja, joita äitini valmisti perunankuoresta ja paistoi takkauunissa, sekä vedestä, kasviöljystä, leivästä ja sipulista tehtyä velliä. Pidin sitä uskomattoman herkullisena. Se oli minulle oikein autuuden huippu.
— Jatkuva näläntunne oli kova koettelemus sotavuosina. En muista, milloin ensimmäistä kertaa tunsin itseni kylläiseksi. Sodanjälkeisinäkin vuosina meillä oli nälkä, Raisa kertoo.
Raisa Arefjeva, 87, on syntynyt Montilan kylässä Hatsinan piirissä työläisperheeseen. Hänen isänsä Arsenti Sobolev ja äitinsä Sofja Nikkarinen työskentelivät Kommunar-paperitehtaalla. Myös Raisan isoisä Semjon Nikkarinen työskenteli tehtaalla. He kaikki asuivat samassa talossa yhdessä muiden isoisän lasten Jelenan, Vasilin ja Olgan perheiden kanssa. Heidän vanhin sisarensa Marusja asui Leningradissa.
— Viisi perhettä asui yhdessä ystävällisesti. Sodan toisena päivänä syntyi veljeni Vladimir. Isäni kutsuttiin 23. kesäkuuta työläisten ja talonpoikien punaiseen armeijaan. En ole koskaan nähnyt häntä sen jälkeen, Raisa sanoo.
Paikallista väestöä alettiin evakuoida. Kyläläisiä kuljetettiin Leningradiin.
— Siskoni kertoman mukaan monet ihmiset kulkivat jalan. Isoisämme kuljetti meidät hevosella. Lentokoneet lensivät yllämme. Olimme kauhuissamme, tuntui siltä, että emme selviä hengissä. Lentokoneet lensivät niin matalalla, että näimme lentäjien kasvot, Raisa kertoo.
Leningradissa Nikkariset majoittuivat Marusjan huoneeseen, joka sijaitsi seitsemän perheen asunnossa.
Elintarvikehuolto huononi jatkuvasti. Ihmiset kuolivat nälkään ja sairauksiin.
— Äitini nuorempi sisar Olga auttoi kaivamaan juoksuhautoja kaupungissa. Hän sairastui ja kuoli.
Elämän tie pelasti satoja tuhansia Leningradin asukkaita, mutta tuhansia menehtyi jäiseen veteen.
— Meidät evakuoitiin 22. maaliskuuta 1942. Jää oli jo heikko. Paikoin oli vettä. Matka oli helvettiä. Meitä pommitettiin. Kuorma-autot ajoivat tietyn etäisyyden päässä toisistaan. Meillä oli onnea. Pommi putosi kuorma-automme taakse. Takanamme ajaneet hukkuivat valitettavasti Laatokkaan, Raisa kertoo kyynelet silmissä.
Raisan tekee kipeää kertoa sotatapahtumista. Hän oli pieni eikä muista paljoakaan. Hänen äitinsä ja sisarensa kertoivat hänelle sodasta muutaman vuoden kuluttua sen päättymisen jälkeen. Heti sodan päätyttyä kaikki oli vielä tuoreessa muistissa, eikä kukaan halunnut puhua sodasta.
— Meidät kuljetettiin Laatokalta Jaroslavlin alueelle. Matkalla veljeni kuoli nälkään. Kun pääsimme perille, evakuoiduille annettiin ruokaa. Monet eivät ottaneet huomioon, että pitkän nälänhädän jälkeen ei saa syödä paljon. Paljon syöneet kuolivat vatsavaivoihin. Myös äitini sisar Lena kuoli sen takia, Raisa kertoo.
Nikkariset asettuivat kylään lähelle Buin kaupunkia.
— Muistan harmaan talon, leveän pöydän ja valkoiset lattialaudat, joita meidän piti lakaista luudalla. Meitä oli kolme: äitini, sisareni Rita ja minä. Asuintalossa asui muitakin ihmisiä. Sitten saapuivat vielä äitini sisar Marusja ja hänen lapsensa. Meillä oli vielä vuohi Roska, en muista, mistä se tuli.
Raisa muistaa hyvin uunissa peseytymistä. Se tuntui hänestä uskomattomalta. Venäläistä uunia lämmitettiin ja hiilet harjattiin pois. Uunin sisään laitettiin heinää sekä ämpärillistä kuumaa ja kylmää vettä.
— Äitini, Rita ja minä kiipesimme uuniin. Muistan, että siinä oli todella kuumaa, tukahduttavaa ja ahdasta. Peseydyimme uunissa viikottain. Talossa, jossa asuimme, ei ollut venäläistä uunia, ja kävimme toisten ihmisten taloissa peseytymässä.
Leningradin piiritys päättyi vuonna 1944. Nikkariset päättivät palata kotiseudulleen. Matka taittui tavarajunalla. Vaunussa oli puiset makuulavat, takkauuni ja heinää.
Heidän talonsa kotikylässä tuhoutui sodan aikana ja heille annettiin tila koulun puurakennuksesta. Paperitehdas ei toiminut. Raisan äiti sai työpaikan sikalasta Repolan kylästä.
— Myös isoisäni palasi kotikylään. Kun hän kuljetti hevosella meidät evakkomatkalle Leningradiin, hän palasi kyläämme hakemaan lisää tarvikkeita. Viholliset olivat siihen mennessä jo vallanneet kylämme. Nikkarinen oli kansallisuudeltaan suomalainen ja hänet vietiin väkisin Suomeen maatyöläiseksi.
— Isoisäni kuoli keväällä 1945. Vuonna 1947 saimme tietää, että isäni kaatui sodassa.
Raisa ja hänen äitinsä lähtivät Altain alueelle hakemaan työtä. Äiti sai työpaikan lihanjalostamosta. Raisa kävi koulua. Muutaman vuoden kuluttua he palasivat taas Leningradiin.
Vuonna 1947 Neuvostoliitossa toteutettiin karkotustoimia etnisiä suomalaisia vastaan. Heitä karkotettiin Leningradin alueelta.
— Äitini oli kansallisuudeltaan suomalainen ja hänet karkotettiin Novgorodin alueelle metsätöihin. Minä jäin asumaan Leningradiin. Asuin Marusja-tätinsä luona ja kävin koulua.
Raisa ja hänen äitinsä alkoivat asua yhdessä vuonna 1949, kun he saapuivat Karjalaan. Silloin Kontupohjassa alettiin rakentaa paperikombinaattia ja siihen kutsuttiin työläisiä.
20 vuotta opettajana
Raisa Arefjeva päätti koulun Petroskoissa ja valmistui ensin paikallisesta opettajaopistosta numero kaksi ja sitten Pietarin Hertzenin pedagogisesta yliopistosta. Hän työskenteli monia vuosia lasten päiväkodeissa ja sitten 20 vuotta opettajana petroskoilaisessa opettajaopistossa numero kaksi. Hänet erotettiin opistosta yli 60-vuotiaana 1. ja 2. opettajaopistojen yhdistämisen vuoksi. Hän menetti työpaikkansa ja sen myötä motivaation elää.
— Unissani kirjoitan esseitä, opetan ja autan opiskelijoita. Työ ei päästä minua menemään. Ikävöin työtäni paljon. Aluksi kesämökki auttoi minua unohtamaan työn, mutta huonon terveyden vuoksi myin sen viime vuonna, Raisa kertoo.
Raisa Arefjeva pitää yhteyttä entisiin kollegoihinsa. Hänen entiset opiskelijansa soittavat silloin tällöin hänelle. Hänen ainoa poikansa Sergei ja lapsenlapsensa käyvät usein hänen luonaan.
— Viimeksi olin Leningradissa vuonna 2024. Lauloin Nevan aalto -yhtyeessä. Sen jäsenet ovat piiritetyn Leningradin asukkaita ja asuvat nyt Petroskoissa. Yhtye lomaili parantolassa Leningradin alueen kuvernöörin kutsusta ja esiintyi siinä.
Raisa kutsuu Pietaria vanhalla nimellä Leningradiksi. Tämä nimi on hänelle hyvin rakas.
