Karjalaisen mekon šaloja
Mi koškou väriašteikkuo, niin naiset piettih parempana ruškieta värie. Še on tulen ta päiväsen väri.
Koššon alla naiset piettih räččinyä. Šitä ommeltih kuvikkahašta kankahašta – pienien hernehien, vinonelikulmojen, kukkien kera. Tovellisella räččinällä on monimutkani viilläntä – šen hiemat muissutetah levitettyjä linnun šiipijä. Hiemat oltih kyynäšpäih tahi kalovehih šuaten, jotta ei häirittäis ruatuas’s’a.
Koštojen kankahien pivuš oli šamanmoini: niijen piti peittyä jalačit. Toičči koššon helma häiričči kävellessä, ruatuas’s’a, tanššies’s’a.
Pruasniekkojen, kisojen, kävelyjen, piirileikkien ta katrillien aikana tärkietä oli noštua koššon helmua, jotta ei kompaštuo. Šen tähen koštojen hiihnat šekä koštojen šelkäpuolella olija pieni kiännetyn trapecijan muotoni lisäyš, mihi kiinitettih hiihnoja, rikeneh laškeutu alahakši šelkyä myöten ta iče helma niise šolahti ta keräyty “hännäkši”. Juuri šentäh pitiki hyvin šituo šiämivyö, jotta košto “ei pyöris vartalon ympäri”.
Mi koristi naista?
Puvun pienet ošat – peretnikkä tahi šuojeluvyö – voijah äijän kertuo šen omistajašta.
Tavallisešti juhlakoššon korissukšena oli vorssa peretnikkä nauhojen kera. Vyö taikka peretnikkä oli vanhanaikasen puvun pakollisena ošana. Še šuojeli neičyttä ta naista šilmyännäštä ta kaikešta pahašta.
Šamoin peretnikän väri ta korissukšien luku juohatettih šen omistajan ikäh ta sosialistatussih. Niin, neiččyöt tavallisešti piettih ruškeita peretnikköjä: kiršikan värisistä alkuan tuliruškeih šuaten. Keški-ikäsillä naisilla luajittih erivärisie peretnikköjä ta korissettih niitä moneh rivih ommelletulla nauhalla. Vanhemmat naiset piettih tummoja peretnikköjä: šinisie, makšankarvasie, muštoja. Hyvä, još peretnikän väri oli šopušoinnušša räččinän, sorokan, čäpčän, lenttojen tai kaklahelmien värien kera.
Neiččyöt aina piettih vöitä. Enšin vöitä tikutettih lampahan villašta ta ne oltih luonnonvärisie. Šiitä vöitä alettih värjyämäh.
Karjalaisen naisen puvun lisäkorissukšena oli kaupašta oššettu kallis paikka šekä hartiepaikka, kaklapaikka, kaklahelmet, korvirenkahat.
Vinošti kiärittyjä hartiepaikkoja pantih harteilla, a niijen n’okkie šivottih rinnalla tahi kiinitettih peretnikkäh.
Mukava, jotta muštua paikkua tahi hartiepaikkua ei pietty šurusimvolina. Ne oltih vanhempien ta vanhauškosien naisien puvun tavallisena ošana.
Vanhauškosien naisien paikoissa ei ollun ripšuja, ka niitä rikeneh merkattih pienillä kuviloilla muššilla rihmoilla muštua pohjua myöten. Arkielämäššä tavallista paikkua piettih hartiepaikkana, jotta šuojella iččie vilušta tai šiäkšistä.
Sorokat, čäpčät, šimčukat
Miehelläolijan naisen piähisenä oli sorokka. Še peitti piälakan. Sorokašša oli pehmie pohja, oša, kumpani peitti očan, ta häntä. Häntä korissettih lasihelmilöillä, jokišimčukoilla, kaklahelmilöillä, kultasilla tai hopiesilla rihmoilla, nappiloilla, lasiloilla. Eryähičči sorokan pohjah ommeltih risti brokadista tahi pappien riisušta (još riisun ompelomisen jälkeh jäi kankahan kappalehie).
Tätä piähistä piettih miehelläolijien naisien šuojeluesinehenä. Miehelläolijan naisen ei šuanun näyttyä toisilla omie tukkija. A neiččysillä tukat ei oltu katattu, niitä korissettih lentoilla, nauhoilla, paikoilla. Neiččysillä oltih pität tukat, kumpasie hyö pletittih tavalliseh kaššah tahi tähkä-kaššah.
Naisien juhlallisie piähisie korissettih kultasilla merkkaukšilla, kumpasie luajittih manasteriloissa. Šemmosie piähisie šanottih čäpčöiksi. Naiset šiäššettih čäpčöjä, ne šiirryttih šukupolvešta šukupolveh.
Kaikista juhlallisimpie naisien ta neiččysien piähisie ommeltih jokišimčukašta. Šimčukkua šuahuššettih jokiloissa eläjistä helmišimpukoista. Šemmosie piähisie niin ni šanottih – šimčukat.
Neičyt pani šimčukat piähä elämän tärkeimpänä päivänä – konša mäni miehellä. Šimčukat oltih hänen toimehtulon tovissukšena. Neičyt köyhäštä pereheštä joutu ottamah šimčukkoja vuokrah. Šiitä hänen piti makšua rahua tahi ruatua mitänih töitä.
Šemmosie pukuja piettih karjalaiset naiset ta neiččyöt. Toivon, jotta šiula oli mukava lukie täštä karjalaisen kulttuurin tärkieštä ošašta!
