Hoivu leiby
Nurmel eräs mies niitti heiniä. Väzyi, istuihes huogavumah. Avai repun, otti leivän da rubei sidä syömäh. Dai juuri sih kohtah ugodih tulemah mečäspäi nälgähine hukku. Kaččou – tuhjon ual istuu niittäi da leibiä syöy. Hukku astui tyveh da kyzyi:
– Midäbo syöt?
– Ga leibiä!
– Ongo se magei?
– Ylen magei on!
– Annas minule opitella!
– Ga älä opittele, ota da syö!
Katkai niittäi palan leibiä da andoi hukale. Leiby miellytti hukkua dai se sanou:
– Tahtozin joga päiviä syvvä nengostu leibiä, ga kusbo sidä olis ottua? Sano, ristikanzu!
– Hyvä, sanelen sinule, kui leibiä suahah.
Dai rubei ristikanzu hukkua opastamah.
– Enzikse pidäy mua kyndiä.
– Jogo sit kerras leiby löydyy?
– Ei vie, vuota, velli. Sit pidäy se mua astavoija.
– Sit jogo suau leibiä syvvä?
– Vuota, velli, enzimäi pidäy jyvät kylviä.
– Jogo sit se leiby roih?
– Ei, ei vie, pidäy vuottua, kuni ruis rubieu idevymäh, vilun talven läbi kestäy, keviäl kazvau, kukkii, sit roijah tähkät, sit vaste jyvät ruvetah kypsenemäh.
– Oooh-ho-hooi, kui hätki pidäy vuottua! Ga ehki silloi kerras liččuan leibiä tävven vačan!
– Ei vie syvvä sua, vastai ristikanzu. – Aijoi vie on. Enzimäi pidäy rugehet niittiä, sit siduo liyhtehih, sit net uvvessah pellole azettua. Tuuli tuulettau, päiväine kuivattau, sit vaste suau vediä net riiheh.
– Dai jo rubien leibiä syömäh!
– Kačos, mittuine olet! Et malta niyhty tirpua! Pidäy enzikse se ruis puija, jyvät huavoloih kerätä, huavot melličäle vediä da jauhokse jauhuo.
– Dai kai!
– Ei, ei vie ole kai. Pidäy jauhot taiginah panna, vuottua pidäy, kuni tahtas nouzou, sit päččih panna da pastua leiby.
– Jo roih leiby!
– Nygöi jo leiby roih, sidä jo suau syvvä.
– Ei, tämä ei päi minul. Nengoine ristikanzan ruado on ylen pitky da jygei. Parembi nevvo minuu, kui olis toizeh luaduh, hoivemba da teriämbä syömisty suaha.
– Gu et tahtone jygiedy leibiä syvvä, eči hoivembua. Kačo, niityl hebo seizou, mene sinne syömisty eččimäh.
Tuli hukku niityle, nägi hevon.
– Hos ollet suuri, hebo, ga minä sinun syön!
– Ga syö ielleh, vai enzimäi ota minun kabjoispäi ravvat, eiga juutut niilöih.
– Tämän toven sanot! Kykistyi hukku niidy kiškomah, ga hebo muga andoi tagajallal sille hambahih, ga lendi hukku kogonazen palan dai juoksi pagoh.
Tuli joven rannale. Kaččou hanhet rannal mudua čongitah. Eigo niidy suas syvvä?
– Hanhet hoi, nygöi tulin teidy syömäh!
– Ga syö, vai enzimäi luaji yksi hyvys.
– Mittumua hyvytty tahtotto?
– Pajata meih näh! Myö kuundelizimmo.
– Ga pajattua taki minä maltan!
Istuihes hukku pengerele, nosti turvan da rubei ulvomah. A hanhet nostih yläh dai lennettih iäres.
Nouzi hukku pengerelpäi, kačoi linduloile peräh dai lähti ielleh hoivan leivän eččoh.
Astuu hukku da čakkuau omua iččie. Mikse lienen ruvennuh pajattamah? Olengo töhlö! Nygöi ken vai tullou enzimäine vastah, sen kerras syön!
Vaiku ehti sanuo dai kaččou astuu vanhu died’oi. Hukku juoksi tyveh dai sanou:
– Minä syön sinun!
– Ongo kunne kiireh? Emmogo enzimäi dabakkua n’uustalda?
– Ongo se magei?
– Ga opittelet dai tiijustat.
– Ga opitella roih.
Otti died’oi kisietan kormanispäi, istuihes dabakkua n’uustamah. A hukku gu n’uustaldi, mugai kaiken dabakan nenäh vieldi. Sit gu rubei hirnumah, kogo mečän pöllätti! A mužikkaine sil aigua juokseldi iäres.
Lähti hukku ielleh hoivua leibiä eččimäh. Astuu, kaččou, ga pellol lammastu. Paimoi gu putin paimoi, maguau sundozes. Valličči hukku kaikis lihavemban bošin da sanou:
– Bošši, hos sarvikas ollet, ga minä sinun syön.
– Ga nägyy moine minun oza! Ga vai enzimäi, ku sinun hambahat ei murettas minun vahnoih luuloih, juokse nečen mättähän luo, a minä nouzen ylembä dai siepäi hyppiän kohti sinun suuh!
– Passibo nevvondas, mugai ruammo.
Seizatui hukku mäin alle suu avvoi da vuottau. A bošši alamägeh libui dai iški sarvil hukkua kohti oččah, mi vai oli vägie. Hukku sihgi myöristyi. Kodvazen peräs piäzi pon’ah, puistaldi piädy da kaččelehtau:
– Ollengo lainonnuh nečen bošin vai en?
– Hos et ni ole lainonnuh, ga ehki hoivua leibiä kylläl puutui opitella!
Sen sanoi se niittäi mies, kudai ruavon jälles väzynyh astui kodih.
