”Vihaan sotaa, ja siihen on syy”
Joka päivä Stella Jevsejeva, 94-vuotias petroskoilainen, lähtee ulos asunnostaan ja kävelee samaa reittiä. Hän ottaa mukaansa pussillisen jyviä ja ruokkii lintuja. Hän ruokkii lempikyyhkysiä kädestä ja ripottelee jyviä maahan muille linnuille. Kyyhkynen symboloi rauhaa, sitä pidetään maassamme myös Suuren isänmaallisen sodan voiton symbolina.
Stella Jevsejeva on sotalapsi. Hän vietti ankarat sotavuodet evakossa Kurganin alueella. Hän ei halua muistella sotaa.
— Vihaan sotaa, ja siihen on syy. Sota oli valtavia koettelemuksia. Sota oli samalla suurta uskoa voittoon ja oikeudenmukaisuuteen, Stella sanoo.
— Neuvostoaikana maamme kansalaisilla oli suuri luottamus puolueeseen, Staliniin ja Neuvostoliittoon. Usko antoi voimia kulkea eteenpäin.
Sodan alkaessa Petroskoin asukkaita alettiin evakuoida vesitse.
— Meidät kuljetettiin proomulla Vytegraan. Matkalla äitini sai kutsun työhön. Hän työskenteli opettajana Petroskoin opettajaopistossa. Lähdimme paluumatkalle, Stella muistelee.
Heitä oli viisi: Stella, hänen veljensä Vasili, äitinsä Zinaida, tätinsä ja mummonsa. Stellan isä Vasili oli rintamalla.
Kun Jevsejevit palasivat Petroskoihin, opettajaopisto oli jo evakuoitu. Suomalaiset sotajoukot piirittivät kaupungin, ja Jevsejevien oli lähdettävä evakkoon uudelleen.
— Sairaalan työntekijöitä evakuoitiin Puudosiin. Tilaa aluksessa ei ollut, mutta isäni sai meidät alukseen ase kädessään. Silloin hän oli Petroskoissa ruhjevamman saamisen jälkeen, Stella muistelee.
— Olimme aluksen yläkannella. Ulkona oli kylmä. Yöllä satoi vettä. Suomalaiset lentokoneet pommittivat aluksia. Se oli pelottavaa, hän lisää.
Puudosista Jevsejevit evakuoitiin Permiin.
— Muistan harmaa järveä ja kovia aaltoja. Otin Petroskoista kissanpennun ja pidin sitä sylissäni koko matkan.
Permissä evakuoidut kävivät saunassa ja sitten lähtivät tavarajunalla Kurganin alueille.
— Matka kesti noin kaksi kuukautta. Juna pysähtyi usein, että muut junat pääsivät kulkemaan rintamalle. Tavaravaunussa oli paljon evakuoituja. Puulavitsat olivat kaksikerroksisia, lapset nukkuivat niillä. Jos joku kääntyi toiselle kyljelleen, muidenkin piti kääntyä, että tilaa riittäisi kaikille. Vaunun keskellä oli uuni – elämän keskipiste. Naiset valmistivat sillä ohutleipää. Meille annettiin 300 grammaa jauhoja. Vettä hankimme pysäkeillä, Stella muistelee.
Pysäkeillä kukaan ei tietänyt, milloin juna lähtee matkaan, kahden tunnin päästä vai kahden päivän. Monet ihmiset jäivät junasta, mutta saavuttivat sen seuraavalla junalla.
— En koskaan jäänyt junasta. Pelkäsin, Stella sanoo.
Kurganin alueella Jevsejevit majoitettiin kylään, jonka nimeä Stella ei muista. Paikalliset asukkaat olivat pääasiassa entisiä kulakkeja. Stalinin määräyksestä heidät pakkosiirrettiin
Uralin takaiselle alueelle vuosina 1929—1930. Paikallinen maatila antoi evakuoiduille maitoa ja leipää.
— Panimme ämpärin penkille. Mummo istui penkille ja ämpäri kaatui. Olin hyvin pahoillani maidosta, Stella kertoo.
— Valkoinen leipä oli tehty vehnästä, kuohkea ja maukas. Söimme vatsamme täyteen ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen.
Sitten leipää annettiin korteilla. Päiväannos oli 500 grammaa leipää työkykyistä kohden ja 300 grammaa työtöntä kohden.
— Munuaiseni alkoivat pettää. Jalkoihini alkoi ilmestyä mustia läiskiä. En pystynyt enää seisomaan. Äitini kuljetti minut sairaalaan lähikylään. Selvisin sairaudesta.
Stellan äiti löysi työpaikan paikallisesta koulusta. Hän opetti venäjän kieltä ja kirjallisuutta. Sitten hänestä tuli koulun varajohtaja ja hänelle annettiin asunto, jossa oli yksi huone ja keittiö.
— Ensimmäisenä talvena meillä oli kova nälkä. Keväällä istutimme perunanituja, tomaatteja ja kurkkuja. Ensimmäisen kurkun söi kazakstanilainen, joka tuli luoksemme vaihtamaan ruokaa vaatteisiin. Äiti oli töissä. Mies istui odottamaan äitiä, otti kurkun pöydältä, leikkasi sen ja söi. Katsoin sanattomana, järkyttyneenä. Tällainen traaginen ja samalla koominen tapaus oli elämässäni, Stella kertoo.
Stella teki savesta eläinhahmoja, maalasi ne ja myi niitä halvalla, mutta sekin oli avuksi. Jevsejevilla oli matkalaukullinen vaatteita. He vaihtoivat lähes kaikki vaatteensa ruokaan Stellan turkis mukana lukuun ottamatta. Tytöllä oli valkoinen turkis mukana evakkomatkalla ja paluumatkalla Petroskoihin.
Kun vuonna 1944 Petroskoi vapautettiin, Stellan äiti sai kutsun töihin ja he lähtivät paluumatkalle.
Sotavuodet merkitsivät Stellalle nälkää, kuoleman ja menetyksen pelkoa, vihaa Hitleriä kohtaan ja huolta isästään.
— Saimme isältämme vähän kirjeitä. Kun hän oli vihollisen piirittämässä kaupungissa, hän ei kirjoittanut pitkään aikaan. Elimme uskossa, että hän on elossa ja että sota päättyy pian maamme voittoon, Stella sanoo.
Vuonna 1945 Jevsejev oli Unkarissa. Palattuaan rintamalta Petroskoihin hän sai työpaikan paikalliselta suomenkieliseltä radiokanavalta. Hän oli inkerinsuomalainen ja osasi hyvin suomea.
— Talvisodan aikana hän oli sotilasyksikössä, joka teki propagandaa vihollisten keskuudessa Neuvostoliiton hyväksi, Stella sanoo.
Stellan mummo, hänen isänsä äiti, puhui vain karjalaa. Evakkovuosina hän ei oppinut venäjää.
Liikunta pidentää elämää
Sodanjälkeisinä vuosina Stella Jevsejeva opiskeli maamme historiaa. Hän opiskeli Petroskoin valtionyliopistossa historian ja filologian tiedekunnassa.
Sitten hän työskenteli Arkangelin historiallisessa arkistossa, Petroskoin historiallisessa arkistossa ja myöhemmin Pietarin kirjakauppayhdistyksessä. Stella palasi asumaan Petroskoihin 80-vuotiaana.
— Lähes kaikki rakkaani on haudattu tänne, Stella sanoo.
Stella herää aamuvarhain, valmistaa aamiaisen, syö ja lähtee ulos kävelemään.
— Jokainen askel tuo minulle kipua, niveleni ovat särkyneet. Yritän kävellä ulkona joka päivää. Jos en olisi liikkunut, en olisi elänyt tähän ikään asti.
