Vahnua suarnua livvikse, vienakse da tverikse
Piiteris olii Inkeri-julguamo piästäy ilmoih kniigoi, kuduat enimite ollah omistetut Leningruadan alovehen histouriele da kul’tuurale, oman čupun tundiettuloile rahvahile. Myös julguamon ruadajat valmistetah erinomazii värityskniigoi lapsih näh. Niilöin painamizen piätarkoituksennu on tuttavuttua nuordu polvie Karjalah da sen histourieh, ennevahnallizeh kul’tuuruperindöh – eeppizeh Kalevala-runoelmah. Ei muga ammui oli painettu Vepsäläzii rahvahan suarnoi -kogomus, kuduah ylen äijäl miellyttih lugijat. Mennyön 2024 vuvven lopus Inkeri-julguamon kniigujoukko suureni, ku päivänvalgien nägi čoma Karjalazii suarnoi -kniigu.
Kogomukseh niškoi oli vallittu 14 suarnua, kolmen tekstan piähenginny ollah meččyelätit. Suurin vuitti, seiččie tekstua, on tiedohussuarnoi, nelli – ozuttau eloksellizien suarnoin perindyö. Kniigu on kaksikieline, vallitut tekstat ozutetah karjalan kielen moniluadužuttu, net ollah karjalan kielen vienan, livvin da lyydin piämurdehil. Vienan murdehen tekstoin keskes on tverin, leningruadan da novgorodan paginluaduloin ezimerkilöi. Suarnoi pidi eččie erilazis kniigois, suurin vuitti löydyi kahtes akadeemizes kogomukses. Niidy vuvvennu 1963 da 1967 valmistettih Karjalan tundietut rahvahanrunohuon tutkijat Unelma Konkka da Sandra Stepanova.
Enzimäine kniigu ozuttau vienankarjalastu suarnuperindyö, toine – liygilästy da lyydilästy. Vahnembii, tverin, leningruadan da novgorodan paginluaduloin ezimerkilöi on otettu kielentutkijoin kogomuksispäi. Nenga Karjalazii suarnoi -kniigah puutui vie 1800-luvun lopul mustoh panduloi tekstoi. Niidy silloi kirjutettih suomalazet tiedomiehet. D’oržan suarnoi on otettu Aleksandra Punžinan Kuundelen karielasta paginatabua -kniigaspäi.
Karjalazet saneltih suarnoi ammuzis aijois dai se dielo ei olluh vaiku aijan menetändiä. Pimielöin talvi-illoin kerävyttih vahnat dai nuoret, sit starikat libo babit allettin paginoi. Puaksuh sai kuulta pitkii suarnoi, rahvas uskottih, ku tämän avul talois ymbäri buitegu seizattuu raudahine kruugu. Se vardoiččou perehkanzua da ei piästä nimidä pahua pertih.
Oli suarnoil opastusmerkičysgi, niilöin vuoh vahnembi sugupolvi nevvoi nuorii, kui pidäy pidiä omua iččie elaijas, nagroi laškuloi da ahnahii.
Suarnoi tiettih muailman kai kanzat, ga jogahizel rahvahal perindös oli midätahto omua. Mugagi karjalazis suarnois on omii eroituksii, tiijustua niilöis voibi vaiku niilöi lugijes.
Peittozil kondienke
Eli mužikka. Naine hänelt kuoli i jäi hänellä tyttöine. Toa mužikka ottih toizella naizella. Liettih toizet lapset. Tämä vieraš muamo ei ruven tädä tytöistä šuvaiččemah. Muamo tämä šanov:
— Vie meččäh hänt, mikš pahoa roadav da ei kuundel.
Mužikka, tuatto šuali viijä. Roadoa ei ni midä. Otti, pani šuurimoa i lužikan i leiböä i padazen i vei hänen meččäh, laški. Tyttöine läkši meččöä myöten, löydi pirttizen, mäni pirttizeh. Šiel ei kedäh. Otti, lämmitti kiugoan, rubei keittämäh pudroa. Hiiryt tuli karžinasta i šanov:
— Tyttö, anna miule pudroa ruskialla luzikkažella.
Heän hänellä ando. Nu tulov kondio perttih täh.
— Kaš, šanov kondio, – miule toverišša tuli. Davai, – šanov, – čokkozih kizoamah.
Tyttö šanov:
— Mie en maha.
Heän šanov:
— Šivo miulda šilmät, а mie annan šiula kellozen; hyppele i brämäytä.
Nu otti tyttöne, šido šilmät kondiolda, a iče otti kellozen. Tuli hiiryt karžinasta. Šanov:
— Anna šie miule kellon, a šie mäne peittäyče.
Hiiryt rupev hyppelemäh kellozenke. Kondio tavottelov, a ei šua nikui tavottoa. Šiidä šanov kondio:
— Moločči šie oot čokkoziin kizoamah; keritä miulda šilmät.
Tyttöne nouži karžinasta i keritti šilmät. Kondio šanov:
— Annan mie šiula äijän dengoa i stoadan härgyä.
Toiš pyhänä tuli tuatto tiijuštamah tytärdä:
— Ongo elošša miun tytär.
I tyttären löydi elošša. Nu tytär šanov:
— Kaččoakka, mi miula on äijys dengoa.
Tuatto otti tyttären kodih i ajetah kodih.
A tämä vieraš muamo kaččov:
— Kaččoakko bräčtäh tyttöžen luut.
Ajo mužikka tarhah i muamo šanov:
— Ongo elošša tytär?
— On elošša. Kaččoakko, šanov, – meijän tytär toi min äijyen dengoa.
— Vie toiš pöänä miun tytär meččäh, miun enämmän viel tuov dengoa!
Toiš pöänä vei mužikka hänen tyttären šeh perttizeh. Mužikka läkš kodih. Ka tyttö yöllä zatoppi pertin, rubei pudrua keittämäh. Hiiryt tuli:
— Anna, šanov, – miula pudrua ruskealla luzikkazella.
А tyttö händä hallolla:
— Kaččoakko mittynäne pudrua šiula zahotit.
Ičellen pidäv, ei antan.
Toaššen tuli kondio puoleš yön:
— Davai, tuaš tyttöne čokkozille kizoamah. Davai, šivo miulda šilmät, mie rubian šinua tavottamah, a šie kellozenkene hyppele.
Tyttöne rubei hyppelemäh, a hiiryt ei tullun auttamah, – šöändy. A kondio hänen tavotti, šihi tappo, da i veret joi.
Huomenekšella muamo šanov:
— Aja miun tytärdä vaš, miun tyttärellä on enemb dengoa, miun on udaloimbi.
Tuatto mäni vaš. Mäni – tytär on tapettuna, dengoa ei midäh. Otti, pani tämän tytön telegah, läkš ajamah kodiah. Muamo strečaiččov:
— Kaččoakko miun tyttärellä täyš telega nagruzitto dengoa.
Mužikka šanov:
— Šiun tyttäreldä vain luuloi veän kodih.
Šiidä šoa täyži muamolla pahoin vierahanki tyttärenke eliä.
Tundemattomas kerdojas kirjutti mustoh V. Petrelius. Painettu kniigas “Karjalan kielen näytteitä”. I. Tverin ja Novgorodin Karjala. V. Alavan, K. F. Karjalaisen, Joh. Kujolan, V. R. Petreliuksen keräelmiä / Julkaissut Eino Leskinen, Helsinki, 1932. S. 153—154.
