Ruškiešliäppä-tyttöni
Olipa kerran pikkaraini ta hyväččäini tyttöni, kaikin häntä oikein tykättih. Ylen äijän häntä šuvaičči oma vanha ämmö, kumpani kuto hänellä ruškien sviitkan, missä oli huppu. Tyttö kaikičči piti šitä piälläh, šentäh häntä ruvettihki kuččumah Ruškiešliäppä-tyttösekši.
Eryähänä huomenekšena Ruškiešliäpän muamo kučču tyttäreh keittijöh ta šano:
– Ämmö on läsiytyn. Ota täštä kalittua ta koivunmahlua ta vie ne hänellä, jotta hiän tervehtyis. Ta muissa, jotta aštusit polkuo myöten, et šua erehtyö, muiten voit ekšyö!
Ruškiešliäppä lupasi, jotta ei erehy polulta meččäh ta hänen muamo varušti vakkaseh kalittua ta koivunmahlua ämmöllä kostinčakši. Pikkaraini Ruškiešliäppä pani piälläh ruškien sviitkan, nošti vakkasen käsivarrellah ta läksi aštumah ämmön luokši.
Ämmön taloni oli toisešša kyläššä. Polku ämmöläh kulki šynkän mečän halki. Matka alko hyvin, päivyä paisto ta še vesseläšti čirotti läpi šuurista okšista. Äkkie mečäštä jiäviyty šuuri harmuakylki hukka.
– Hyvyä päivyä, pikkaraini Ruškiešliäppä, kunne matkuat? kaunehešti kyšy hukka.
– Hyvyä päivyä! Olen viemäššä kalittua ta koivunmahlua kipiellä ämmölläni, jotta hiän väkeytyis ta tervehtyis, reippahašti vaštasi Ruškiešliäppä.
Ruškiešliäppä ei ollun konšana nähnyn hukkua, šentäh häntä ei ni varauttan. Hukka oli oikein nälkähini, še vet kolmeh päiväh ei nimitä ollun šuanun šuuhuh.
“Kun ollen nyt viisaš ta poikkoi, šuan šyyvvä ämmön tai Ruškiešliäppäsen”, smietti hukka, ta lipo kieltäh.
– Ämmöš ilahtuu, kun hiän šuau kalittua ta mahlua, ka eikö hiän ilahtuis vielä enämpi, kun poimisit hänellä šomat kukkaset? Kačohan: tuošša polun laijašša kašvau kaunehie kukkie, šano hukka.
Ruškiešliäppä muisti kyllä, mitä hänen muamo oli šanon, ka polun laijašša kašvo kellokukkua ta vähän matan piäššä puijen alla koirankielikukkua ta pienellä aukiella vielä valkielehtyöistä päivänkakkarua. Ruškiešliäppä laški vakan muah ta poimi kellokukkasen, šiitä toisen ta vielä kolmannenki. Kohta Ruškiešliäppä oli unohuttan kaikki muamon šanomiset.
Hukka šillä aikua juoksi meččäh ta šuorah ämmön mökkisen vajasilla, ta koputti oveh – kop kop.
– Ken šielä? kyšy ämmö.
– Mie tiälä, punukkaš Ruškiešliäppä, toin šiula kalittua ta koivunmahlua, jotta väkeytyisit ta tulisit tervehekši, paissa lällätti hukka. Hiän vet luatiutu Ruškiešliäpäkši.
– Aššu vain pirttih! Läsintä ei anna noušša miun šijaštani. Ovi ei ole čäpissä, juohatti ämmö.
Hukka piätäkautti loikki ämmön šijah ta šyyvvä ahmi ämmön. Šiitä še šuoriutu ämmön yöräččinäh ta halattih, ta venyttäyty täkin alla vuottamah Ruškiešliäppäistä.
Šillä välin pikkaraini Ruškiešliäppä oli poimin hyväččäisen kukkapuketin. Tyttö huomasi, jotta päiväni oli jo korkiella. Hiän kiirehen kautti myöšty polulla ta nošti vakan käsivarrellah. Ruškiešliäppä kiirehti juokšujalkua ämmön pirtin ovella ta koputti – kop kop.
– Ken šielä? huuti hukka matkimalla ämmön pehmietä iäntä.
– Mie tiälä, punukkaš Ruškiešliäppä, toin šiula kalittua ta koivunmahlua, jotta väkeytyisit ta tulisit rutompah tervehekši, vaštasi Ruškiešliäppä.
– Aššu vain pirttih! Läsintä ei anna noušša miun šijaštani. Ovi ei ole čäpissä, juohatti hukka.
Ruškiešliäppä aštu pirttih.
– Tule tänne viereheni, kučču hukka.
Pikkaraini Ruškiešliäppä nošti vakan ta kukat stolalla, kohotti tilkkutäkkie ta nousi ämmön šuurella šänkyllä. Ämmö näytti vain kovin ouvolta yöräččinäššäh.
– Miksi šiula on noin šuuret jalat? Ruškiešliäppä kyšy.
– Jotta voisin juošša lujempah, vaštaši hukka.
– Miksi šiula on noin šuuret kiät? Ruškiešliäppä kyšy.
– Jotta voisin ševätä šilma paremmin, vaštaši hukka.
– Miksi šiula on noin šuuret korvat? Ruškiešliäppä kyšy.
– Jotta voisin kuulla šiut paremmin, vaštaši hukka.
– Miksi šiula on noin šuuri šuu? Ruškiešliäppä kyšy.
– Jotta voisin ŠYYVVÄ šiut paremmin, hukka vaštasi ta šyyvvä tresni Ruškiešliäpän yhtenä šuupalana, ta kylläsenä vieri ettonehella.
Kyličči käveli mečänvarteiččija ta kuuli hukan kuoršahukšen. Hiän smietti huoleštunehena, mi še vanhua ämmyö vaivannou, kun hiän noin lujah kuoršuau.
Mečänvarteiččija koputti oveh – kop kop – ka ei niken vaššannun. Ämmön ovi ei ollun čäpissä. Mečänvarteiččija hil’l’akkaiseh aštu pirttih ta löysi ämmön šijašta hukan, kumpani kuoršasi šyväššä unešša.
Mečänvarteiččija hokšasi heti, mitä oli tapahtun. Hiän otti huotraštah veičen ta leikkasi hukan vačan auki, ta voi mityš kumma! Ruškiešliäppä ta ämmö kömpittih hukan vačašta elävinä-tervehinä! Hyö ševättih ilosina toini toista ta mečänvarteiččijua niise.
Šillä aikua, kuni ämmö šöi väkie lisyäjyä kalittua ta mahlua, mečänvarteiččija ta Ruškiešliäppä täytettih hukan vačan jykeillä kivilöillä, ommeltih še umpeh ta vietih hukan jälelläh meččäh.
Šiitä päiväštä lähtien hukka ei konšana vahannun ketänä meččäpolulla.
Ämmö väkeyty ta tuli aivan tervehekši, ta pikkaraini Ruškiešliäppä kuunteli šiitä lähtien muamon antamat ohjiet eikä enämpi erehtyn poikeš polulta.
Šen pivuš ni starina.
Vienakši kiänti Ol’ga Karlova Jenni Jorun lyhennetyštä šuomenkieliseštä versijošta.
