Orav i Uz’ voz’
Tal’v om vilu necil vodel. Kova pakaine paukab irdal, lumi loštab kuti sarnas. Penikaižed lumitähthaižed hilläšti lankteba maha. Kaik živatad ištuba kodiš da varastaba Ut vot. Kaikutte vaumičese praznikaks, keitäb sömäd, čomitab kuzen da starinoičeb lapsile, kut ende praznuitihe Ut vot mecas.
Erased živatad magadaba tal’vel, toižed varastaba kezad ičeze urus. Oravad-žo magadaba vähän, a sid’ heraštuba. Nacein, tahtoiba ozatelda sebranikoid Uden vodenke.
Orav, mitte eläb neciš mecas, täl-ki vodel tahtoi heraštuda Udeks Vodeks i mända adivoihe. Jo kezal hän vaumiči lahjaoid sebranikoile: pähkmid, semnid da kuivid marjoid. Hän pani niid magaduzsijan rindale, miše äkkid lähtta adivoihe da olda praznikal aigoiš. Lujas navedib oravaine Ut vot. Navedib sada lahjoid, vastatas sebranikoidenke. Kaik živatad tedaba necidä da varastaba händast adivoihe.
Kanman Ut vot hired paneba stolale sömäd, jänišad toba magukahid marjoid da kuidud senid. Stol om čoma da bohat. Adivoiden keskes ei ole vaiše oravad. Jäniš sanub:
― Kus oravaine om? Hän joga voden tuleb adivoihe, a nügüd’ ei ole händast.
― Nacein, hän tahtoib üksnäze praznuida Ut vot, sanub hir’. Živatad varastiba vähän oravad i zavodiba praznuida, söda da joda.
Praznik mäni lujas veslas. Kaikile se tuli mel’he. Vaiše jäniš meleti oravan polhe, mikš hän ei tulend.
Ezmäižel voden päiväl vauged lumi loštab päiväižel, pud seižuba vauktoiš pövuiš. Čoma irdal om! Sebranikad läksiba irdale. Astuba hö mecadme, a vastha mäneb unekaz orav.
― Tervhen, sebranikad! Tuleb aig Ut vot praznuida. Mängam keitmaha sömäd da čomitamha kuzed. Pigai tuleb Uz’ voz’!
Sebranikad kacuhtiba toine toižehe i el’genziba, miše orav ei ehtind heraštuda Udeks vodeks.
― Oravaine, Uz’ voz’om jo tulnu, sanui hir’.
Orav ištuihe lumehe kündled sil’miš i ei voi nimidä sanuda. Sebranikad teziba, miše oravan täht nece praznik om lujas tärged. Ilma praznikata orav kogonaižen voden linneb opalas. Midä tehta? Jänišan päha tuli idei – tehta praznikan toižen kerdan oravan täht.
Živatad toiba sömäd, ken midä voi. Sebranikad tegiba čoman stolan, paniba lahjoid kuzen alle i zavodiba möst pajatada da kargaita. Jäniš kucui oravad adivoihe da sanui:
― Tämbei meil om Sebranikan päiv. Mö tahtoim, miše kaik meiden sebranikad saižiba lahjoid da oližiba ilokahad kogonaižen voden.
Tuli orav adivoihe, kus händast varastiba čomad lahjad da magukaz sömine, a ümbri kuzes seižuiba hänen sebranikad.
― Nece om minun parahim Uz’ voz’! Spasib teile, sebranikad, miše tö teget necidä minun täht. Nece om parahim lahj, sanui oravaine da jokseškanzi horovodha.
Siš aigaspäi mecas eläb hüvä tradicii – kaiken holduda da abutada sebranikale.
