”Muistan sen kuin eilisen”
L eningradin piirityksestä selvinnyt Aili Korotjajeva ei ole koskaan puhunut nälästä. Hänen mukaansa nykyihmiset eivät tiedä nälästä mitään.
— Koin nälkää Leningradin piirityksen aikana ja siitä lähtien tiesin, mitä nälkä on. En koskaan heitä ruokaa roskasäiliöön. Kerään jopa jääneitä leivänkuoria ja kuivaan ne hyötykäyttöön, Aili Korotjajeva, 93, sanoo.
Monet Ailin sukulaiset kuolivat nälkään ja kylmyyteen Leningradin piirityksen aikana.
— Olin silloin kahdeksanvuotias, mutta en pelännyt kuolleita ihmisiä. En pelännyt pommituksiakaan. Kuolleita oli kaikkialla. Jonkun naisen ruumis lojui lähellä taloamme pitkään ja meidän piti kiertää se. Auto kävi hakemassa kalmoja, mutta harvoin, Aili kertoo.
Aili, hänen äitinsä ja sisarensa asuivat Jaanilan kylässä Leningradin lähellä. Sodan alkaessa tiet olivat vilkkaita: evakkoja, sotilaita ja sotilaskalustoa liikkui sinne tänne taukoamatta. Leningradin piirityksen alkaessa evakkoja majoitettiin paikallisiin taloihin.
— Talossamme asui kahdeksan evakkoa. Muistan heidät kaikki: sisarukset 25-vuotias Fenja, 19-vuotias vammainen Nikolai, 15-vuotias Boris, 12-vuotias Mihail, 10-vuotias Valentina, 8-vuotias Grigori ja 3-vuotias Andrei sekä heidän äitinsä Marija.
— Grigori nääntyi nälkään ensimmäisenä. Me lapset seisoimme uunin vieressä ja lämmittelimme. Grigori kysyi äidiltään, leipoisiko tämä lettuja, kun he palaavat kotiin. Äiti lupasi leipoa ja syöttää kaikki kylläisiksi. Aamulla Grigori kuoli. Muistan sen kuin eilisen, Aili muistelee.
— Nälästä selvisi vain kolme heistä. Fenja, Boris ja heidän äitinsä ottivat kelkkamme, lastasivat tavaransa siihen ja lähtivät ylittämään Laatokkaa. Emme tienneet, onnistuivatko he ylittämään, hän lisää.
Ailin perheellä oli kasvimaa ja lehmä, mutta kun Leningradin piiritys alkoi, peruna ja lehmä takavarikoitiin rintaman tarpeisiin. Perheelle annettiin paperi, jossa viranomaiset lupasivat palauttaa kaiken sodan päätyttyä. Eivät toki palauttaneet.
— Päiväannos oli 300 grammaa leipää aikuista ja 125 grammaa lasta kohden. Äitini keitti vettä, laittoi siihen leipää, kaatoi kuppeihin ja sitä joimme. En ymmärrä, kuinka selvisimme siitä talvesta, Aili sanoo.
Ailin äiti nosti turvetta polttoaineeksi tehtaiden ja sairaaloiden tarpeisiin. Työpaikalla työntekijöille tarjottiin jäädytetyistä vihreistä kaalinlehdistä valmistettua muhennosta.
— Äitini käytti minua ja Ira-kaksoissisartani vuorotellen työpaikkaruokalassa ja pyysi kauhallisen muhennosta lisää. Söimme kaiken samasta kulhosta. Pidimme muhennosta herkullisena, Aili muistelee.
— Vuoden 1941 lopussa kävin isoäitini luona Kelton taajamassa Seuloskoin piirissä Leningradin alueella. Hän pyysi minua kutsumaan isoisääni juomaan kuumaa vettä. Vaarini toimi apulaisena sairaalassa. Kun tulin ulos, huomasin hänen kantavan jotakin reellä. Luulin, että siinä oli polttopuita, mutta siinä oli kuolleita. Navetta oli täynnä kuolleita ihmisiä. Aamulla lähdin paluumatkalle. En enää tavannut isoisääni, hänkin kuoli.
Jaanilan kylässä sijaitsi jalkaväkidivisioona, joka osallistui Leningradin puolustustaisteluihin. Kylässä oli myös divisioonan päämaja.
— Muistan komentajien seisovan pöydän ääressä ja päättävän johonkin taisteluun liittyvistä asioista. He nukkuivat vuorotellen toisessa sängyssämme, me nukuimme neljästään toisessa sängyssämme samassa huoneessa. Sotilaat nukkuivat lattialla käytävillä ja huoneessa, Aili kertoo.
Saksalaiset lentokoneet pommittivat asutusalueita usein.
— Kerran äitini meni hakemaan vettä. Saksalaiskoneet alkoivat pommittaa asuintaloja. Äitini juoksi kotiin ja käski meidät laittaa kengät jalkaan. Nukuimme takit päällä. Sotilaat kielsivät äitiä häiritsemästä meitä ja lähtivät ulos, Aili kertoo.
— Eräs sotilas vieraili luonamme muutaman kerran. Hän tunsi sääliä meitä kohtaan. Hänellä oli kolme lasta, jotka asuivat Uralin takana, mutta siellä ei ollut taisteluja eikä kovaa nälkää.
Vuoden 1942 maaliskuun lopussa asukkaita alettiin evakuoida kuorma-autoilla Laatokan yli.
— Ilta. Punainen auringonlasku. Pommituksia. Jäihin pudonnut auto. Pääsimme perille jo yöllä. Kirkossa valmistettiin ympäri vuorokautta ruokaa ja sitä jaettiin vasta evakuoiduille. Söimme ensimmäistä kertaa normaalia ruokaa, Aili muistelee.
— Meidät kuljetettiin tavarajunalla Siperiaan. Matka kesti yli kuukauden. Pääsimme ensin Maganskin taajamaan ja sieltä Svištševoon Krasnojarskin alueelle. Meidät ja vielä kaksi perhettä majoitettiin samaan taloon. Emäntä eli köyhyydessä, mutta suhtautui meihin ystävällisesti. Äitini hankki polttopuita koulun ja lasten päiväkodin tarpeisiin. Minä ja Ira kävimme koulua, Ljusja päiväkotia.
Myöhemmin Ailin äiti työskenteli pyykinpesijänä ja vartijana. Perhe muutti asumaan vartijan taloon.
— Huoneessa oli niin kylmä, että vesi jäätyi, Aili muistelee.
Kesällä lapset poimivat sieniä ja marjoja ja tekivät töitä paikallisella maatilalla.
— Siperiassa oli todella kauniita kukkia. Teimme kimppuja myyntiin. Käytimme tienestejä leivän ostoon ja loput annoimme äidille. Rahaa oli tietysti hyvin vähän, mutta näin yritimme auttaa äitiämme, Aili sanoo.
— Kylässä asui paljon rautatieläisiä. Rautatieaseman henkilökunnalla oli puhelinyhteys Moskovaan. He saivat ensimmäisinä tietää, mitkä kaupungit oli vapautettu saksalaisista. Kerran toukokuun aamuna heräsimme kadulta kuuluvaan meluun ja hälinään. Menimme ulos katsomaan, mitä oli tapahtunut. Meille kerrottiin, että sota oli ohi. Kaikki halasivat ja lauloivat, Aili kertoo.
Syksyllä Ailin perhe lähti tavarajunalla kotiin Leningradin alueelle.
Sodan jälkeen vaellukset jatkuivat
Vuonna 1947 Neuvostoliitossa toteutettiin karkotustoimia etnisiä suomalaisia, mukaan lukien inkeriläisiä, vastaan. Heidät karkotettiin Leningradin alueelta.
— Jouduimme myymään talon ja näillä rahoilla lähdimme Viron Tallinnaan. Äiti etsi pitkään työtä ja asuntoa, meitä oli aika monta sellaista. Meidät karkotettiin sitten Virostakin. Lähdimme Pihkovan alueelle. Työskentelimme siellä maatilalla. Vuonna 1949 monet muuttivat asumaan Karjalaan, niin mekin teimme, Aili kertoo.
Aili työskenteli kymmenen vuotta Petroskoin Suolusmäen tiilitehtaalla. Kun hän meni naimisiin, hän muutti asumaan Suojun kylään. Siellä Aili työskenteli muurarina rakennustyömaalla. Hän asuu nyt rakentamassaan talossa. Ailin isästä tuli Stalinin sortotoimien uhri vuonna 1937. Aili tapasi hänet Petroskoissa vasta sodan jälkeen.
