Lidija Kaberegina: Elämä jatkuu
— Tämä oli minun velvollisuuteni. Sanoin itselleni silloin, jos voit tehdä jotain, tee se. Aloin kerätä Leningradin saarrosta selvinneiden muistelmia kirjaa varten, lapsena sodan kauhuja kokenut Lidija Kaberegina, 88, kertoo.
Ensimmäinen kokoelma nimeltä Mistä sitkeys tulee näki päivänvalon vuonna 2005. Se sisältää yli sata tarinaa saarretun Leningradin asukkaista. Jokaisella on oma saartonsa ja kohtalonsa, mutta he kaikki elivät toivon ja optimismin vallassa. Siis monet tarinat päättyvät sanoihin: ”Elämä jatkuu”.
— Soitin tapahtumien silminnäkijöille ja tapasin heidät haastattelua varten. Kaikki kirjan sankarit asuivat Petroskoissa, Kaberegina sanoo.
— Olin huolissani kaikista. Se oli vaikeaa. Lääkärit sanoivat minulle, että minun ei pitäisi enää tehdä sitä, mutta minä tein.
— Kun haastattelin ihmisiä, tehtäväni oli tallentaa jokainen heidän sanomansa sana menettämättä yhtäkään, Lidija korostaa.
Lidija Kaberegina kohteli jokaista haastateltavaa rakkaudella ja kunnioituksella. Hän itse eli piiritetyssä Leningradissa.
Leningradissa syntynyt Lidija selvisi kaupungin piirityksestä yhdessä äitinsä Veran kanssa. Molemmat haavoittuivat 20. elokuuta vuonna 1943. Lidija oli silloin 6-vuotias.
— Saksalaiset lentokoneet alkoivat pommittaa kaupunkia yöllä. Pommi osui puutaloomme. Viisi ihmistä haavoittui. Minä haavoituin käsivarteen ja äitini jalkaan. Meidät vietiin sairaalaan. Äitini vietti sairaalassa 15 kuukautta, minä vain 4, Lidija muistelee.
Kabereginit asuivat puutalossa Ruutmyllyn kaupunginosassa. Lidijan isä Leonid kuoli ennen sotaa tuberkuloosiin. Äiti työskenteli tekstiilitehtaalla. Sodan aikana tehdas tuotti miinoja, kranaatteja ja ammuksia rintamalle.
— Sairaalassa lausuin runoja ja lauloin lauluja haavoittuneille. Joskus minulle annettiin jotakin syötävää, Lidija kertoo.
— Sota tarkoitti minulle, leikki-ikäiselle lapselle, nälkää ja kylmyyttä. Asuimme kylmässä parakissa, jota ei lämmitetty, hän huomauttaa.
Kun Lidija kotiutettiin sairaalasta, hänet sijoitettiin ympärivuorokautiseen päiväkotiin. Viikonloppuisin sairaalan sairaanhoitaja Anastasija Timofejeva haki hänet. Se jatkui, kunnes hänen äitinsä palasi kotiin.
— Kotona Anastasija kääri minut turkkiin ja antoi kuumaa vettä, Lidija muistelee.
Kabereginit selvisivät Leningradin piirityksestä, mutta noin miljoona asukasta kuoli. Lidijan äiti Vera sai mitalin Leningradin puolustuksesta. Hän eli 90-vuotiaaksi ja vietti viimeiset vuotensa tyttärensä kanssa Petroskoissa.
Lidija valmistui Leningradin viestintätekniikan ammattiopistosta ja työskenteli Petroskoin lennätinlaitoksessa 13 vuotta ja vakuutusyhtiössä yli 30 vuotta. Hän oli naimisissa ja kasvatti kaksi lasta.
Leningradin piirityksestä selvinneiden ja sitten Karjalassa asuneiden ihmisten muistelmia alkoi ensimmäisenä kerätä historioitsija Vsevolod Ivanov. Hänen kirjansa Nevajoelta Äänisjärvelle ilmestyi vuonna 1994.
— Tehtävänä oli säilyttää muistoa saarretun Leningradin asukkaista ja heidän muistelmiaan. Saarretun Leningradin asukkaiden yhdistyksen jäsenenä halusin tehdä jotain hyödyllistä, Lidija sanoo.
Kaberegina keräsi aktiivisesti saarretun Leningradin asukkaiden kertomuksia vuoteen 2015 saakka. Hän otti yhteyttä Petroskoin valtionyliopiston rehtoriin Viktor Vasiljeviin ja pyysi apua kokoelman julkaisemiseen.
Kokoelma julkaistiin vuonna 2019, kun vietettiin Leningradin piirityksen päättymisen 75-vuotispäivää.
Toisen kokoelman nimi on Yhteinen voittomme. Monet haastatelluista eivät ole enää elossa, mutta heidän muistonsa elää. Samaten elää muisto myös niistä, jotka eivät selvinneet piirityksestä. Kuinka monta lahjakkuutta, joilla ei koskaan ollut aikaa kukoistaa, kuinka monta kirjaa, joita ei koskaan kirjoitettu, kuinka monta löytöä ja loistavaa ideaa, joita ei koskaan tehty, on haudattuna Leningradin maahan. Totuus on, että maailmassa ei ole mitään arvokkaampaa kuin ihmiselämä.
Tietoa nuoremmalle sukupolvelle
Vuonna 1994 Petroskoissa on perustettu saarretun Leningradin asukkaiden yhdistys. Sen haaraosastot toimivat Kemissä ja Sortavalassa. Silloin yhdistyksen jäseniä oli 1 200, nyt heitä on vähemmän.
Yhdistyksen tehtävänä on tarjota sosiaalista apua entisille saarretun Leningradin asukkaille ja isänmaallista kasvatusta nuorille.
— Yhdistyksen jäsenet vierailevat vuosittain korkeakouluissa, kouluissa ja päiväkodeissa kertomassa lapsille sodasta. Petroskoin koulussa nro 8 toimii Leningradin saarrolle omistettu museo, Lidija Kaberegina kertoo.
Yhdistyksen jäsenet kertovat lapsille muun muassa siitä, että maailma ei ole koskaan nähnyt sellaista isänmaanrakkautta ja sitkeyttä, jota Leningradin asukkaat osoittivat taistelussa vihollista vastaan.
