Koko elämä on taistelua
Radio ilmoitti sodan alkaneen. Viholliset pommittivat ensisijaisesti puhelin- ja lennätinasemia sekä vesipumppuja ja rautatieasemia. Sellaisia kohteita oli myös siinä Petroskoin lähiössä, jossa asui Makejevin perhe.
— Pommitukset alkoivat kaupungissa, radio ilmoitti ilmahyökkäyshälytyksestä. Juoksimme pommisuojaan hyökkäysten ajaksi. Meillä oli jo laukut valmiina ja otimme ne mukaan. Laukuissa oli vaatteita ja korppuja, muistelee 89 vuotta tänä vuonna täyttänyt Lenina Makejeva.
Lenina oli 5,5-vuotias, neljä vuotta vanhempi kuin hänen veljensä Jura. Sodan alkamisen jälkeen hänen isänsä Pavel mobilisoitiin. Pavel varmisti, että junat olivat ajoissa valmiita evakuoimaan ihmisiä. Leninan äiti Olga ei ollut töissä, hän oli raskaana ja hoiti kotitaloutta.
— Ikkunat peitettiin poikittain sanomalehtiliuskoilla, jotta ne eivät olisi mennyt rikki pommituksen aikana. Illalla ikkunat peitettiin verhoilla. Jos jossakin asunnossa verhoja ei ollut vedetty ja valot olivat päällä, päivystäjät huomioivat sen. He selvittivät, oliko asunnon omistaja provokaattori, Lenina kertoo.
Kerran Lenina ja hänen veljensä joutuivat äitinsä kanssa eri pommisuojiin. Lapset pelkäsivät ja itkivät. Tämän tapauksen jälkeen vanhemmat päättivät lähettää lapsensa isoäitinsä luo kylään.
Šangostrovin kylä sijaitsee Leningradin alueen Koskenalan piirissä. Äiti vei lapsensa sinne ja palasi sitten Petroskoihin miehensä luo. Viholliset pommittivat kaupunkia yhä useammin, ja useat puutalot paloivat. Olga lähti kylään, kun hänen miehensä lähti Belomorskiin.
Junat eivät enää kulkeneet Leningradin alueelle, ja äiti pääsi sinne resiinalla. Evakuointi oli jo käynnissä myös kylässä.
— Meitä oli viisi: isoisäni, isoäitini, äitini, veljeni ja minä. Me ja vielä kaksi perhettä lähdimme asumaan metsään. Siellä rakensimme majoja. Kerran illalla laitoimme ruokaa nuotiolla. Kun huomasimme lentokoneita, aloimme kaataa vettä tuleen, mutta vettä ei riittänyt. Käytimme sitten maitoa sammuttamaan tulen, Lenina muistelee.
Kun ruoka loppui, naiset menivät pelloille nostamaan perunoita, koska peltoja ei ollut vielä korjattu. Suomalaiset partiolaiset huomasivat heidät ja veivät kaikki takaisin kylään. Silloin Olgalle syntyi kaksoset, tytöt Galina ja Nina.
Makejevit ja muut ihmiset pakattiin tavaravaunuihin ja tuotiin Petroskoihin. Kaupungin ympärillä oli leirejä, ja kaupunki oli miehitetty. Makejevit joutuivat keskitysleirille numero 5. He olivat siinä kaksi vuotta kahdeksan kuukautta.
— Huone oli täynnä ihmisiä, eikä rauhaa ollut. Pienet sisareni itkivät usein. Huoneeseen ilmestyi luteita. Lavantauti, keripukki, nälänhätä… Ensin isoäitimme kuoli, sitten kaksoset. Äidille kehittyi anemia ja hämäräsokeus, Lenina kertoo.
Marja-Leena Mikkolan Menetetty lapsuus -kirjasta lukee Olgan muistelmia: ”Lääkäri sanoi, että olen liian heikko imettämään. Että jos jatkan imettämistä, niin kuolen itse, ja sitten kuolevat vauvat ja vanhemmat lapseni. Oli tehtävä valinta…Itkivät, yrittivät hamuta ruokaa, sitten hiljenivät. Ensimmäinen menehtyi yhdentoista kuukauden iässä. Toinen kuoli kolmentoista kuukauden ikäisenä.”
”En muista, sain kai jonkinlaista hoitoa... Jotenkin minä nousin siitä jaloilleni. Menin töihin. Ensin työskentelimme pellolla, kun oli kesä, ja sitten kasarmissa taloustöissä. Olin suomalaisen päällystön palvelijana.”
— Kirja sisältää leirien vankien muistelmia. Se painettiin kahdesti ja kaikki kappaleet on myyty loppuun, Lenina Makejeva huomauttaa.
Makejevan mielestä kauhein koettelemus lapsille keskitysleirillä oli kuuma sauna.
— Siinä oli hyvin vähän tilaa, kaikki oli kuumaa, lattialla oli hiekkaa. Lapset olivat heikkoja, he eivät kestäneet niin korkeita lämpötiloja. Monet menettivät tajuntansa, Lenina sanoo.
Tuolloin kasarmissa, jossa he asuivat, suomalaiset polttivat rikkiä luteiden tappamiseksi. Saunan jälkeen vangit vietiin taloon numero 14 Vladimirskajakadulle. Siinä he kaikki yöpyivät lattialla.
— Olen hyvin kiitollinen Rimma Guševalle. Vaikeana hetkenä hän pelasti henkemme. Hän oli teini-ikäinen, mutta oli jo taloustöissä. Hän toi meille puuroa tai kaalin alalehtiä, Lenina muistelee.
— Myös Kastrominin perhe auttoi meitä. Pojat kantoivat vettä ja heidän äitinsä auttoi hoitamaan sisariani, hän lisää.
Makejevan mukaan kuolleisuus leirillä oli korkea. Vankeja vietiin hakkuutöihin Petroskoin ulkopuolelle. Puolet heistä ei palannut leirille, he kuolivat tauteihin ja nälkään.
— Nokkonenkaan ei oikein ehtinyt kasvaa keskitysleirin alueella ennen kuin se kerättiin ja syötiin. Teini-ikäiset kaivoivat tunneleita piikkilangan alle ja menivät kaupunkiin etsimään ruokaa. Toiset palasivat onnistuneesti, toiset saivat raipparangaistuksen.
Petroskoi vapautettiin miehittäjistä vuonna 1944.
— Muistan, kun ensimmäinen juna saapui Petroskoin rahtiasemalle Belomorskista ja kuljetti vakuoituja. On mahdotonta kuvailla, kuinka paljon ihmisiä tuli asemalaiturille tapaamaan heitä. Kaikki suutelivat ja halasivat, olivat iloisia nähdessään toisensa, Lenina kertoo.
— Kävimme asemalaiturilla tapaamassa isääni kolme päivää peräkkäin. Lopulta hän saapui Petroskoihin. Joka kerta muistan tämän tapaamisen kyynelet silmissä.
Leninan mukaan 1980-luvulle asti hänen perheensä ei puhunut keskitysleiristä. Monet kaupunkilaiset suhtautuivat leirien vankeihin halveksien.
Koulussa Lenina hyväksyttiin pioneeriksi eli varhaisnuorisojärjestön jäseneksi, mutta yleisliittolaisen Leninin kommunistisen nuorisoliiton jäseneksi häntä ei hyväksytty. Syynä oli se, että hän oli keskitysleirin entinen vanki. Sama syy vaikeutti työnhakua.
— Ensin työskentelin rautatieaseman lipunmyyntipisteessä, sitten valtiovarainministeriössä. Sain työpaikan ministeriöstä suojasään aikana. Minulta vaadittiin vuosittain todistus siitä, että en ollut syyllistynyt laittomiin toimiin ihmisiä vastaan, Lenina sanoo.
— Lapsina haaveilimme veljeni kanssa postimiehen ja nuohoojan ammateista. Asuimme kerrostalon ensimmäisessä kerroksessa. Istuimme usein leveällä ikkunalaudalla ja katselimme ihmisiä kadulla. Postimies ja nuohooja kulkivat usein ohi, sotaveteraani kertoo.
Eläkkeelle siirtymisen jälkeen Lenina alkoi puolustaa kansalaisten oikeuksia. Hän on keskitysleirien vankien järjestön puheenjohtaja ja muutaman muun kansalaisjärjestön jäsen. Hän auttaa hänen talonsa asukkaita hoitamaan asuin- ja kunnallispalveluasioita. Lenina taisteli myös suomalaisten keskitysleirien entisten vankien oikeuksien puolesta. Hän vaati heille samaa eläkekorotusta, jonka saksalaisten keskitysleirien entiset vangit olivat jo saaneet. Hän kävi läpi viisitoista oikeudenkäyntiä ja voitti vihdoin.
— Haluan auttaa ihmisiä puolustamaan oikeuksiaan.
Muutaman vuoden ajan Lenina on puolustanut oikeudessa, että keskitysleirien entisillä vangeilla on sama oikeus ilmaiseen kotihoitoon kuin sotaveteraaneilla.
— Vuonna 2021 menetin viisi sukulaista mukaan lukien veljeni. Kaikki kuolivat covidiin. Olin minäkin sairaalassa, mutta selvisin. Jäin yksin, ei sukulaisia, ei voimia. Käännyin hakemaan apua sosiaalikeskuksesta, jossa minulle tarjottiin sosiaalityöntekijä, mutta maksun edestä, Lenina sanoo.
Lenina osallistuu monien Petroskoin kaupungin ongelmien ratkaisemiseen. Hän on auttanut järjestämään siivoustalkoita, hakemaan uusia johdinautoja ja keräämään humanitaarista apua erikoisoperaation osallistujille.
