Voitonpäivy
Kevätpäiväine nostatti Tan’oidu tänä huondeksel ylen aijoi.
Pertis oli lämmin, kuului kui ročkettih päčis palajat hallot.
Muamo nouzi vie huondespimies da šeimi keitändypertis päčin tyves.
Tänäpäi on suuri pruazniekku — Voitonpäivy, tuli mieleh lapsel. Häi hieroi unisilmii, haikostelih da sit mustoitti endisty školapäiviä. Monil lapsil oli käskietty löydiä vet’eruanu da kiinittiä hänen ryndähäle ruskei lentaine enne pruazniekkupiduo. Tan’an perehes oli oma veteruanu — died’oi. Tan’al pidi siduo died’oin ryndähäl ruskei lentaine. Se oli merkinny, gu died’oi puolisti meijän muadu Suuren ižämuallizen voinan aigua da toi muale voiton.
Tan’a pyöritti piädy da löydi lentaizen silmil. Se oli kniigoin piäl yläpualičal.
Ei pie vai unohtua sidä kodih, mietti tyttö.
Häi nouzi, kabrasti tilan, pani päle pluat’an da lähti keitändypertih.
Sie muamo täytty vägie sevoitti taiginua.
Päčin reunas kiehuttih kartohkat padazes. Kaži magai lämmän päčin rinnal.
Pertis oli lämmin da neniä kut’kutti tahtahan duuhu.
— Muamo, milbo voizin avvuttua? kyzyi tyttö.
— Ga kartohkat terväh kiehutah, voit kuorittua da survota šipainiekkoih syväimeh näh. Mene, kuni peze silmät da peredniekkäine pane vačale, ku et hierovus jauholoih.
— A roijahgo buolupiiruatgi? kyzyi tyttö.
— No, tiettäväine, roijah, muheloittajen vastai muamo.
Häi tiezi, ku tytär enämbäl kaikkie suvaičči buolupiirualoi.
Tan’a peziihes, valutti kartohkat da kuoritti net. Survoldi vie hiilavat kartohkat da pani net vilustumah.
Sil aigua hallot päčis palettih i muamo rubei vedelemäh hiildy pitkäl koukul, varustajen päččii piirualoin pastamizeh näh.
Tytärgi higi očas ajelutti kuorii šipainiekkoih näh.
Muamo da buabat jo pienessy opastettih händy sih dieloh.
Kuori pidi luadie hoikakse da pyöryžäkse.
Šipainiekku roihes pehmiembi da magiembi, ku vai sit on hoikku kuori!
Muamo nägi Tan’an raden’n’an da sanoi:
— Tänäpäi pruazniekkupivon jälles kučummo died’oin gostih čuajule.
— Hyvä! Tan’a kai hypähtih hyväs mieles.
Enzi šipainiekat pastuttih ylen terväh. Nygöi tytöl pidi voijella net sulatetul voil. Tan’a otti sulgazen da voidu žiälöimätä voideli niilöi kakis puolis da lad’d’ai suurele pruazniekkulaudazele, kudai jo seizoi azetettu stolale.
Konzu kai piiruat oldih pastettu, pandih kiehumah čuajun. Sil aigua tuattogi nouzi da muhunke tuli keitändypertih. Häi sebäi akkua, silitti tytären piädy da kiittii emändäzii hyväs ruavos:
— Aiga moločat! Mittumat čomat piiruat! Pidäy vai čuaju zavarie.
Stolan piäh azetettih suuri rengehine samvuaru, kupit da čoma juodu šipainiekoinke. Muamo otti päčispäi räkitynnyön buolupiiruangi da leikkoi sen palazikse. Sit vai kučui kaikkii stolah.
Hiilavas čuajus lähti höyry, piiruat muanitettih magiel duuhul da omal čomuol. Tuatto, enne syöndiä muhunke sanoi:
— Pruazniekanke! Voitonpäivänke, minun armahat emändäizet.
Menemmögo yhtes pruazniekkupidoh?
— Ei, vastai Tan’a. Minul pidäy aijemba lähtie koispäi. Enzikse pidäy died’oil ryndähäh ruskei lentaine kiinittiä, a sit vaste minä juoksen pruzniekale, kus rubien runuo lugemah.
— Se on tärgei dielo, vastai tuatto da muhahtih. — No, sit vastavummo mustopaččahan luo myöhembi.
Tyttöine terväh söi huondesveron, šuorivui čomih sobih da juoksi died’oile vastah. Vahnembatgi ruvettih varustumah lähtemäh kylän keskučah. Muamo pani piäle čoman šulkkupluat’an, tuatto mustan kost’uman.
Tan’a, pihale tulduu kerras kuuli, ku keskikylän raadivo jo täytty vägie työndi voinupajoloi. Se nostatti pruazniekkutunduo kogo kyläle. Nämmii pajoloi kuunneltih kyläläizet joga Voiton päivänny, da joga kerdua net viettih kyynälissäh kui vahnoi, mugai nuorii kylälän eläjii.
Tan’a nägi kui čomasti šuorivunnuot voinuveteruanat hil’l’akazin astutah koispäi mustopaččahan luo. Kylän keskučas oli velleskalmu paččahanke, kudamah on kirjutettu “Meidy täs on 1 241 saldattua”.
Juuri täh kohtah jo mondu vuottu peräkkäi rahvas kerävyttih pidämäh Voitonpäiviä.
Tan’a nägi, kui läpetetäh veteruanoin ryndähil kunnivomerkit da medalit. Minun died’oil mostu on täyzi rynnäs, mietti tyttö. Tan’an died’oi voinan aigua jallai astui Avstriessah, kus händy lujah ruanittih. Voitonpäivän died’oi vastai Avstrien gospitalis. Händy hätken liečittih da sit piästettih kodih. Tan’a nägi died’oin ryndähäs bul’kuloin jället. Piäsgi oli bul’kun jälgi da jallois nävyttih hienot bul’kuloin muruzet.
— Died’oi oli ruanittu mondu kerdua. Nygöi hänen ryndähäs läpetettih kunnivomerkit da medalit. Died’oi toiči kerdoi bunukale voinuvuozis da ozutteli kuvii, kus häi oli kuvattu nuorennu miehenny saldatoin sovis.
Tämä died’oi oli tuatan tuatto, a died’oidu muaman puoles Tan’a ei nähnyh nikonzu. Se kadoi vie voinan allus da hätken oli viestittäh kavonnuzien kirjoil. Äijiä myöhembi buabo sai viestin, gu died’oi sai sruman Novgorodan alovehel, kus silloi mendih ylen suuret torat.
Tyttö nägi, kus astuu hänen died’oi toizien veteruanoin joukos i syväin lujah tykki ryndähäs. Died’oigi nägi bunukkastu. Rinnal tulduu tyttö sebäi died’oin da sanoi:
— Terveh, died’oi, minä hyvittelen sinuu Voitonpäivänke! Ole iellehgi tervehen da elä vie hätken. Sen sanottuu tyttö kiinnitti died’oin ryndähäh ruskien lentazen. Died’oin dovarišat muhistih sen nähtyy.
— Pruazniekanke teidy kaikkii! sanoi tyttöine died’oin dovarišoile.
Miehet vastah hyviteltih lastu pruazniekanke.
Tan’a, yhtes veteruanoinke, tuli mustopaččahan luo. Sinne jo kerdyi äijy rahvastu.
Voibi sanuo kerävyi kai kylä. Kaikin tahtottih hyvitellä oman muan puolistajii. Paginanvedäi algai paginan. Häi kučui veteruanoi da kylän eläjii lähembi pačastu, kus jo seizottih školan opastajat da herrumiehet.
Kylän souhozan johtai sanoi äijän lämmiä sanua veteruanoile, hyvitteli kaikkii čoman pruazniekanke da opastujat pandih kukkazii velleskalmale. Se jälles kaikin seizottih vaikkani mustellen voinal kuolluzii saldattoi. Monis kylän perehis oli voinal tapettuloi, ruanittuloi da viestittäh kavonnuzii.
Tuli runoloingi lugemizen aigu. Konzu Tan’a algai paginan, häi nägi, kui died’oin silmis läpetetäh kyynälet. Lapsen neniägi rubei kut’kuttamah, no itkie ei suannuh i tyttöine lugi pitkän runon loppussah. Runon kirjutti tundiettu kirjuttai Konstantin Simonov. Sen nimi oli “Vuota minuu”. Lugiejes Tan’al oli moine tundo, buite rahvas ei hengitetty kuunneltes händy. Sit kaikin taputettih käzilöi da joga veteruanu sai opastujis kukat. Raadivo paččahal tuaste työndi čomii voinupajoloi. Rahvas sevättihes toine toizenke, kuuluttih vesselät paginat, lämmät toivomukset, a veteruanat musteltih omii voinudovariššoi da hyviteltih toine tostu Voitonpäivän pruazniekanke. Tan’a nägi omii vahnembii, otti died’oin käis da sanoi.
— Deda, läkkä meile čuajule. Myö huondeksel pastoimmo piiraidu muamanke.
— Läkkä, bubukkaine, läkkä, vastai died’oi.
Died’oi oli ylbei, gu bunukku nenga hyvin lugi moizen pitkän da čoman runon.
— Kusbo lövvit moizen runon, Tan’aine? kyzyi died’oi.
— Kirjastos kyzyin runuokniigua. Minule annettih yksi kniigu, kus oli tämä runo.
Minun mieles se oli parembi kaikkii, sellitti häi.
Pereh meni kodih čuajule. Televiizoras kaiken päivän ozutettih konsertoi da kinuo voinas. Pruazniekkuprogrammua kaččojes menigi murgin da čuajun juondu.
Tan’a lähti suattamah died’oidu kodissah.
— Deda, minä sinuu ylen äijäl suvaičen, sanoi lapsi.
Died’oi vastah sebäi bunukkastu da ližäi:
— Minägi sinuu ylen äijäl suvaičen, Tan’azeni. Opastu vai hyvin da kazva suurekse da hyväkse ristikanzakse.
Tan’a astui died’oin rinnal da kaikel hengel ylbeili, ku astuu kunnivoitun ristikanzan rinnal. Hänen died’oihäi oli ei vaiku veteruanannu, ga vie häi oli opastajannu, kudai voinan jälles opasti mondu polvie kylän lapsii.
