Vahnat dovarišakset
Ollah talvikuun loppupäivät. Iivan ruadau virrastos ruadajannu. Tänäpäi hänel allukse pidäy kabastua pihua lumes da lijas.
Oli jo ennegi tämän vuvven moizii talvikuuloi, konzu Uuzi Vuozi on kätty andamas, vaigu siä eläy omua elaigua. Jo pidäs olla ymbäri tävvet kivokset, a muas on vai hoikkaine lumikuorut, da vezi läpettäy luhtis. Lumetoi talvikuu yksil on paha, toizil — hyvä. Hyvä on, konzu sinä olet moizes ruavos, kuduas vastuat ruadotilan pihoin puhtahuos da por’adnas, a sinul ei piä higihatus lundu suomie da čuuruu levittiä. Ruadajal ruaduo yksikai löydyy, a gu iče et löydäne, sit löytäh toizet.
Iivan, jo tostukymmendy vuottu tagaperin muutti perehen kel elämäh linnah, kodvan ruadoi suurel zavodal, a nygöi, konzu vuvvet ruvettih painamah, löydi vähiä hoivemban ruavon. Muga sidä arbailtih toizet, vaigu sen parembi kaikkii tiijät da tunnet iče. Tänäpäigi huondestu myö piälikkö algoi luvetella päivän ruadoloi. Et sil vastah midä sano. Mieldy painau tämä elaigu da peremennoi žizni... “Mene sinne, tule tänne, rua tämä, rua tai... Kaksi puolen kel vuottu penziessäh jäi. Auta Jumal pyzyö pystys da olla tervehenny. Ijät täytytäh — toizennu päivänny lähten iäres ruavospäi. Ajan kyläh, tuatan da muaman kodine on pystys, muutan sinne elämäh, da elän gu kuldua viessuan. En voi enämbiä kestiä!” nengomien mielien kel Iivan pyhki vastal pihua, konzu dogadi häneh päi lähestyjiä miesty.
— Zdravstvuite, eto Glavk?
Iivan seizatui, kaččou kodvan myöristyksis.
— Peša, kehno, sinägo olet? Ni tundie ei sua. Olet sangennuh. Usat olet kazvatannuh.
Peša ihastuksis loškai Iivanal kätty.
— Ga minä, taki! Tiägo sinä ruat?
— Tiä. Jo mondu vuottu. Kui sinä tänne puutuit?
— Hädä toi. Penziessäh jäi kolme vuottu. Kyläs ei ole nimittumua ruaduo, tulin linnah ruavon eččoh. Käin ruavonandokantorah, annettih lippu, sanotah, teile tiä on ruadopaikku.
— On, on. Minä yksinäh ruan kahten miehen raudoloi. Ečitäh ruadajua.
— Kačo, emmogo sit puuttus yhtes ruadamah?
— Se, velli, olis hyvä! Menevai kävy kadroin ozastoh, perti — viizi. Minä sinuu täs vuottelen.
Peša lähti kadroin ozastoh, Iiivan jakoi ruaduo.
— Tittäväine, kahtei olis kahtei — ruavot puolekkai, ajattelou Iivan.
Ei mennyh ni puoldu čuassuu, kantoran veräi avavui, enzimäi siepäi ozutettihes korvissah levennyöt Pešan usat, sit iče. Muheloittajen hambahii kattamattomil huulil häi sanoi:
— Käskiettih enzimässargen tulla kaikkien dokumentoin kel. Huomei, suovattan, ei ruata.
Iivan kai skočahtih hyväs mieles:
— Se, velli, hyvä! Yhtes kazvoimmo, yhteh ruadohgi puutummo. Läkkä ozutan minun, nydöi voibi sanuo, meijän ruadopertii.
Ruadopertih pidi piästä kantoran tagaveriäs, pitky pala astuo kaidua senčoidu myö. Kabinietat puolin-toizin. Yhtel veriäl on lippuine “Pakkasukko”.
— Midäbo tänne on kirjutettu “Pakkasukko?” kyzyi Peša.
Iivan muheloittajen vastai, gu heile joga vuottu yksi mies da naine käveltäh Pakkasukonnu da Lumineičoinnu, lapsii hyvitelläh, da kučui ielleh kaččomah omua ruadopertii.
— Kusbo on sinun ižändän perti? kyzyy Peša.
— Tule, näit. Sinä händy tunnet, vastai Iivan.
Tulduu pertih, Iivan tapahutti jalloil, da sanou:
— Täs ižändän pertti. Täs ižändy.
— Sinägo se olet? kyzyi ihastuksis Peša.
— Minä! Minuu suurembua täs ei ole nikedä! Istoi. Nygöi ammui nähtyy hot pagizemmo kodvazen, sanelet midä kyläh kuuluu. Vuottu kaksi, gu ei enämbiä olle, ei puuttunuh kävvä roindukohtah. Istoi, istoi.
Peša istuuhes. Iivan kačahteleh ikkunah, nägyygo kedä ulgua. Plikkau veriän lukkuh.
— Nukka, Peša, vähäizen laikkuammo, gu vastavuimmo, da vie täh tabah.
— Ga kusbo otat, da kuibo ruavos olles? ei voi ellendiä mies.
— Minähäi sanoin, gu olen omal ičel ižändy. Älä tiijä nimidä!
Iivan otti skuappazes butilkan, nelli n’amustu, nelli juablokkastu, kuppizet. Heitti stolale. Peša kaivoi omis kyläevähis keitettyy kartohkua, palan leibiä. Iivan kuadoi viinat kuppizih. Peša dogadi, gu butilkan lippuzeh on kirjutettu: “Viinan juondu on paha, ga vessel!”
— Kaldua iäres vastavundas, da hyväs tulies ruavos, ehoittau Iivan.
Miehet ryypättih, haukattih leibiä.
— Viego mustelet meijän endisty lapsusaigua, da eländiä? kyzyi Iivan.
— Ga buito en? Mustathäi iče kui kalah käimmö, kui kerran käčoimmo Jošin katiskat? Se kiellitti tuatalles.
— A haugi mittuine sinne oli puuttunuh, kilos kolmes, jatkau Iivan.
— Nu, mustoittau Peša. — A kui tuattas sinuu sen jälles vičal kylvetti. Mustat?
Iivanal ruono hibjuhiiri selgiä myö juokseldi.
— En, vastai häi hilläzeh. — A sinä mustat, kui Matin bošil selläs ajelit kyliä myö. Heijän brihačut sinuu tavattih, da tävvet štanit čiiloidu ličattih.
– En, vastai häi hilläzeh. – A sinä mustat, kui Matin bošil selläs ajelit kyliä myö. Heijän brihačut sinuu tavattih, da tävvet štanit čiiloidu ličattih.
— No. Kaksi päiviä ni istuo et voinnuh.
— Sidä en musta, hieraldi Peša käzil sorkii.
Iivan kuadoi viinua mal’l’azih.
— Ota, Peša, paukku meijän lapsuas. Hyvä oli aigaine!
Miehet ryypättih. Senčois kuuluttih askelet. Kenlienne azetui veriän edeh. Iivan painoi sormel huulet, ozuttajen, gu pidäy olla vaikkaine. Kävelii riuhtai kiägiä, seizoi vie kodvaizen, da jatkoi omua matkua.
— Otti meččy ielleh, lasketti Iivan.
— A mustat, kui tyttözii peräh ajelimmo? jatkoi paginua Peša.
— Sinä Man’aizeh painuit, mustoitti Iivan. Kerran tulit, korvutyvi ruskei, gu obl’ezjanan tagapuoli. Tahtoit n’opata, ga ei stuanivunnuh. Olgah, älä prähkä! Tule lähembäkse, kuundele, kui minun oigeis korvas viheldäy!
Peša painoi oman korvan Iivanan korvan tyveh.
— Tai, kačo, on mi ollou erinomaine iäni.
— Älä virkka! vastai Iivan. — Egläizenjälles, yöl, akku gu korval trešni, ga kai kravatispäi lattiele lennin. Huondeksel sanon: “Sinä toinah unimielis tänäpäi minul hyvän korvurieskan annoit!” “Hoi, sanou, urairukku, enhäi kogo yös ni undu silmäl suannuh!”
— No, olgah, pane vie, anna vačan čahlou!
Miehet juoldettih, haukattih juoblokkua da leibiä.
Iivan nostaldi jo tyhjän, stolal olijan butilkan: “Kačo, kui hyvin päivy algavui! Pagin paginua löydäy! Yksi vai hädäine tuli — pidäs suaha ližiä. Ongo sinulles titi-mittii?”
— Ei ole, vastai Peša kaivajen kormanilos, — akku jälgimäzet andoi vai linnah piästä.
— Vuotas, mieleh tuli, tostavui Iivan, — nukka otammo tuon Pakkasukon sovat, da lähtemmö lapsii hyvittelemäh.
— Kuibo minä? ei ellendä Peša.
— Sinul lövvämmö Lumineičoin ruutat.
Meihet mendih Pakkasukon pertih, otettih vuarnas ruutat, terväizeh tuldih omah pertih, taluttih piäl. Pakkasukon sobavus Iivanal rodih suureččaine, ga hiemuat voibi kierdiä, piduhuos ei ole suurdu hädiä, ei pidäs vai polah öntästyö da piäl polgie. Suurin hoppu on Lumineičoin kel. Kaftanan nyblät vois jättiä salbuamattah, ga neče ferezi on lyhyččäne. Piäh hyvin pädi parikku da paikku, ga sihbo edeh tullah kunnon miehen ylbevys — kegälehen mustat usat. Net piätettih peittiä liägärilöin maskal.
— Agu puutummo käzih, tyrmiä jällel, huolestui Peša.
— Minun kel älä varua nimidä. Emmohäi hukkuizet ole. Johäi elaigu vähäizel meidy korvendi. Huavo pidiä löydiä, rauhoitti Iivan.
Häi otti škuapas kartohkuhuavoh, liččai sinne ribuu, syömättäh jiännyöt juoblokat, n’amut, kartohkat, tyhjän butilkan.
— Täs meile ruadau yksi inehmine, hänen tuttavu joga vuottu kuččuu lapsil meijän Pakkasukkuo. Tiijän, eläy lähäl olijas yheksäkerroksellizes talois. On karjalaine. Lähtemmö enzikse sinne, ehoitti Iivan.
— Agu tavatah?
— Sanoinhäi: elä varua, älägo huoli!
Miehet sivottih Pakkasukon da Lumineičoin sovat uzlah, lähtiettih pihale. Kiirehtäjen da häilähtellen hyö piästih taloin luo, kus eli naine, šuorivuttih Pakkasukon da Lumineičoin ruuttih. Soitettih veriäh. Veriän avai naine. Iivan tunzi hänen.
— Terveh teile, terveh taloih. Toimmo teille Uvven Vuvven vieštin.
Naine kai kipsahtih pöllästyksis, šupettajen sanoi: “Olettogo tolkus, minähäi kučuin Pakkasukkuo vaste nedälin peräs.”
— Se tulou toine, vastai Iivan. — Myö vai täs tiijustelemmo ken kus eläy, mil pidiä hyvittellä. Myö vai täs harjoittelemmo da otammo avansan.
Peša varavuos sinnesäh hiestyi da hämmästyi, ga kai masku siirdyi levval.
— Iivan, läkkä ieres. Läkkä iäres...
Silkeskie fatieran edehizeh juokseldi tyttöine.
— Mama, Pakkasukkogo tuli?
— Ei, kuldaine, ei. Nämmä ollah Pakkasukon viestinkandajat. Sanotah, gu Pakkasukko vältämättäh tulou sinuu hyvittelemäh...
