Työtä ihmisten hyväksi
Keskitysleirin entinen vanki Nina Bagrova, 84, kertoo sotavuosista nykyisille koululaisille petroskoilaisissa kouluissa.
— Viime vuonna minulla oli 23 oppituntia seitsemässä petroskoilaisessa koulussa. Lapset kuuntelivat minua kiinnostuneina, jotkut kyynelet silmissä, hän kertoo.
Tieto Bagrovan oppitunneista leviää suusta suuhun ja yhä useammat koulut kutsuvat hänet kertomaan sotatapahtumista.
Nina Bagrova on Karjalan keskitysleirien entisten vankien järjestön jäsen. Hän on parhaillaan harvoja jäseniä, jotka jaksavat tehdä yhteistyötä koulujen kanssa ikänsä vuoksi. Nina tuntee itsessään voimaa ja energiaa työskennellä ihmisten hyväksi.
— Kerron koululaisille keskitysleiristä ja elämästä siinä sekä vaikeasta lapsuudestani, nälästä, kylmästä ja sairauksista. Kerron sotatapahtumista ja ihmisten kärsivällisyydestä, hän sanoo.
Suuren isänmaallisen sodan silminnäkijä auttaa nyt keräämään humanitaarista apua erikoisoperaatioon osallistuville.
— Olemme kirjoittaneet yhdessä lasten kanssa kirjeitä erikoisoperaatioon osallistuville ja olen ommellut heille lahjaksi useita kangassydämiä. Olemme jo saaneet palautetta kirjeisiimme ja kangassydämiini Kurskin alueen Kurtšatovin sairaalan lääkäriltä.
Isänmaallisen sodan alkaessa Nina Bagrova oli puolitoista kuukautta vanha. Perhe asui Leningradin alueen Syvärinniskassa lähellä Äänistä. Taajaman asukkaita evakuoitiin proomuilla Vologdan alueelle.
— Emme ehtineet proomuille ja jouduimme keskitysleirille Petroskoihin. Olimme kolmannella keskitysleirillä huoneessa numero kahdeksan. Se sijaitsi nykyisellä Probnajakadulla. Tieto löytyi Suomen arkistosta.
Keskitysleiriläistä kohden annettiin kupillinen jauhoja päivässä.
— Muistan perunalettuja, joita äitini paistoi suoraan puuliedellä, ei paistinpannulla. Hän käski minun aina syödä ne kuumina. Muuten ne jäähtyisivät ja kovettuisivat. Otin letun liedeltä ja kävelin askel askeleelta huoneen sisään tarkistaen jäähtyikö lettu.
Vangit ja muun muassa Bagrovan vanhemmat Polina ja Ilja Beljakov vietiin hakkuutöihin. Vanhempien ollessa töissä vanhemmat lapset hoitivat nuorempia. Piikkilangan ylittäminen oli kielletty, mutta nälän tunne osoittautui kieltoa voimakkaammaksi.
— Harvat uskalsivat mennä keskitysleirin ulkopuolelle hakemaan syötävää. Olin pieni, eivätkä vanhemmat lapset ottaneet minua mukaan. Kerran seisoin piikkilangan lähellä. Ohikulkija heitti minulle sen läpi kananmunan ja käski minun syödä sen. En koskaan nähnyt kananmunia enkä syönyt niitä. Laitoin kuorellisen munan suuhuni ja juoksin kotiin, ettei suomalainen keskitysleirin vartija olisi huomannut. Äitini sitten kertoi minulle, ettei hän saanut kananmunaa pois suustani pitkään aikaa.
Nina Bagrova pitää kädessään valokuvaa itsestään ja nuoremmista sisaristaan. Kuva on tehty vuonna 1948.
— Äitini päätti ottaa meistä kuvan. Aluksi kieltäydyin. Ajattelin, että jos minusta otettaisiin kuva, kuolisin. Keskitysleirillä valokuvaaja otti kuvia aina kuolleista vangeista. Äitini vakuutti minut siitä, ettei näin käy, näyttämällä minulle vanhan valokuvan itsestään.
Tämä kuva säilyy valokuva-albumissa, jonka Nina Bagrova teki 75-vuotispäivänsä kunniaksi. Albumi sisältää valokuvia hänen lapsuudestaan nykypäivään. Osiot on omistettu keskitysleirille ja Petroskoin kaupungin jälleenrakentamiselle sekä hänen opiskelu- ja työvuosilleen. Viimeinen osio on omistettu vapaaehtoistyölle. Yhdessä kuvassa Nina on pukeutunut sotilaspukuun ja hänen kädessään on kenttäpakki.
— Otan kenttäpakin mukaani koulutunneille ja kerron lapsille isäni puurosta. Kerran isäni tuli töistä kotiin ja kysyi, haluaisinko syödä. Hän keitti vettä ja lisäsi jauhoja. Hän toi minulle niin sanottua puuroa kenttäpakin kannessa. Söin sen kaiken ja pyysin lisää. Isäni antoi minulle lisää. Luulin, ettei isäni ollut ahne, mutta äitini oli. Äitini antoi minulle vain kolme lusikallista puuroa. Aikuisena tajusin, että hän halusi jakaa sen tasan kanssamme.
— Söin toisen kannellisen puuroa. Suostuin kolmanteen, mutta nukahdin odottaessani. Silloin söin lapsuudessani ensimmäistä kertaa vatsani täyteen.
Vuonna 1944 Petroskoi vapautettiin suomalaisista miehittäjistä. Ninan isä lähti rintamalle miinanraivaajana. Hän oli Prahassa, Wienissä ja Budapestissa. Ninan äiti osallistui Petroskoin jälleenrakentamiseen ja puiden istutukseen sodan jälkeen.
— Kaksi ystävääni ja minä istutimme puita La Rochellen kadulle. Katselimme niiden kasvavan koko niiden elämän. Ajattelimme, että ne näyttivät meiltä. Kun poppelit vanhenivat, ne kaadettiin. Meitä säälitti.
Nina Bagrova istuttaa nytkin puita koululaisten kanssa, mutta hän ei voi unohtaa ensimmäisiä istuttamiaan puita. Siitäkin hän kertoo koululaisille.
Bagrovan viisi tärkeätä titteliä
Nina Bagrovan isä kuoli vanhoihin haavoihinsa vuonna 1948 ja hänen äitinsä jäi yksin kolmen tyttären kanssa. Nina aloitti työuransa 16-vuotiaana. Hänen ansionsa auttoivat perhettä. Ensin hän oppi ompelemaan itse ja sitten opetti muita halukkaita ompelemaan. Hänestä on tullut taitava kaavoittaja.
— Työvuosien aikana minulla oli viisi niin sanottua titteliä: kaavoittaja, kommunisti, petroskoilainen, äiti ja Petroskoin kaupunginvaltuuston jäsen. Jos ne kaikki lasketaan yhteen, saadaan kuudes titteli — Neuvostoliiton kansalainen. Tittelejä on kuitenkin enemmän, mutta nämä ovat minulle tärkeitä, Bagrova sanoo.
Nina Bagrova työskenteli Petroskoin Siluetompelimossa, sitten johti Mujejärven väestönpalvelulaitosta ja myöhemmin työskenteli Petroskoin kaupunginhallituksessa. Hän oli aina ahkera työntekijä ja osallistui aktiivisesti yhteiskunnalliseen elämään. Nina järjesti lukuisia kulttuuri- ja urheilutilaisuuksia, muun muassa hiihtoretken Karjalan taistelupaikoille.
Bagrova on työskennellyt koko elämänsä ihmisten hyväksi. Nyt eläkkeelläkin hän työskentelee ihmisten hyväksi. Hän on mukana vapaaehtoistoiminnassa.
