Toivon lentta. Oša 2
Marina kuot’t’eli havaččeutuo omista ajatukšista. Šilloin tuntu ouvolta, jotta hiän istu mukavašša autobuššissa, hänen piällä on uuši puku ta laukku on täyši ruokua. Tämä matka tuli hänellä taipalekši männyöštä ajašta nykyaikah ta äšen tulovaisuoh. Vet hiän ajau tapuamiseh oman vanhemman tyttären Stepanien kera, kumpani jäi Karjalah vuotena 1922. Konša Marina šai viessin omalta veikolta, jotta Stepanie on elošša ta on terveh, hiän varmisti, jotta Jumala on, šentäh kun vain šiitä hiän luki malittoja monie vuosie.
Muamo ta tyttö ruvettih kirjuttamah kirjasie toini toisella. Marina kučču Stepanien Šuomeh, ka turhah. Tyttö vaštasi, jotta ei voi jättyä šuurta taloutta ta rakašta perehtä. Šilloin Marina piätti käyvä Venäjällä. Olkoh še viimeni matka ta viimeni vaštautumini tyttäreh kera.
Autobuššin matkuajat ruvettih kyšymäh Marinua laulua vielä. Marina heti laulo vanhua hiälauluo. Muisselmat perehelämäštä heti nouštih mieleh.
Hänen tulija mieš Olli kävi kos’s’omašša neičyttä muutoma kerta. Enšimmäini kerta oli, konša Marinalla oli 17 vuotta, ka šilloin hiän anto Ollilla aparat – heitti häneh kintahan ta laulo joikuo. Konša Marinalla oli 20 vuotta hiän šuoštu tulla Ollin naisekši. Hiän piätti näin, šentäh kun šiänty tehtahalla ruatajan pojan piällä, kumpani kučču neiččyön näkeytymäh, ka iče ei tullun. Häistä ilmotettih Oulankan kisoissa.
Marina tuli Nikitin Onton taloh. Isäntyä šilloin jo ei ollun elošša ta koko taloutta johti Okku-muamakka. Okun kera talošša eli kakši tytärtä ta kakši poikua. Šuhtehet muamakan ta moršiemen välissä heti alušta oltih pahat. Marina luati kaikki kotityöt, jauho riiheššä toičči kakšikymmentä ošua.
Mieštä melkein konšana ei ollun koissa, hiän kävi tienuamašša. A konša oli koissa, ni “opašti” naista, kuin muamo šano – kulakoičemalla. A Marina kešti, ruato ta šynnytti lapšie.
Vuotena 1912 šynty Stepanie-tyttö, šiitä Risto-poika, a kolmaš lapši heti kuoli. Ennein šynnytykšie muamakka ta poika šamalla “opaššuškeinoin” piätettih poistua Marinašta piessan. Muamakka oli varma, jotta naisella on mušta šielu ta vain lyömällä voipi karkottua še. Šiinä Marinan käršivällišyš oli lopušša. Hiän otti lapšet ta läksi šukulaisien luokši Oulankah.
Marina muisteli kuin lapšellisena hiän oli, konša ajatteli, jotta miehellä hänen elämä muuttuu paremmakši. Ka elettyö viisi vuotta muamakan talošša hiän ymmärti, jotta elämä oli kuin kontien kijašša. Hiän ei prostin šitä, jotta muamakalta kärši lapši, niise hiän ei tahton, jotta mieš tulis enši uhriksi. Marina voipi šitä ratkaissa. Hänellä n’euvottih pityä rituali kylyššä, kunne mieš tulou ilkienä kontiena ta pois lähtöy hyvävirkasena kariččana.
Marina ta Olli juhlittih kultaista hiäpäivyä ta vuuvven kuluttuo mieš kuoli veneheššä, konša oli omašša lempiruavošša – kalaštamašša. Marina kuvitteli hoikkahkuo ta vähäšanaista mieštäh.
Mieleššä hiän šano lämpimie šanoja miehellä ta ne autettih laulua tuntehellisešti. Kuuntelijat tunnettih šitä ta heijän šilmissä näky, kuin jokahini šilloin ajatteli omašta kohtalošta ta pereheštä. Marina kaččo lähellä makasijah Helli-tyttöh, puih ikkunan takana...
“Stepanie... Onko še totta, jotta muutoman tunnin piäštä myö näkeyvymmä? Mitein näkeytymini mänöy? Mimmosekši tyttö tuli?” Šatah kertah Marina kuvitteli, kuin hiän tulou tytöllä vaštah.
Stepanie šynty pimiekuušša. Marina toista vuotta eli uuvvešša statussissa: naisena ta neveskänä. Ne tuotih mukana äijän ruatuo ta alentamisie. Tytön šyntymini lisäsi vaikeukšie. Marina aina oli hämmäššykšissä, vaikeukšie lisäsi lähisien kannatukšen puuteh. Ta varmašti šentäh hiän anto ičellä mahollisuon olla heikkona, kun hänen veikkoh Hilippä kurkisti hänellä Taavan kyläh matan aikana.
Marinalla vaikien ruatopäivän jälkeh alko unetoin yö. Voimattomuošša olija naini ei voinun enyä keštyä pienen Stepanien itkuo. Hiän heitti tytön pois ta purškahti itkuh. Hiän ajatteli, jotta Hilippä armahtau häntä, ka hiän ruato toista. Veikko otti itkijän Stepanien, lämpimäšti šuoritti tytön ta vei hänet muamollah mitänä šanomatta. Moušot šilloin hiän oikein ymmärti kaiken. Hiän näki, kuin vaikie on čikon elämä šemmosissa oloissa ta hänellä ei ole voimie huolehtie tytöštä.
Muutoma vuosi piäštä Marina šynnytti liäväššä Risto-pojan, kumpani läsi noin vuuvven. Marina yritti kaikenmoisie kanšankeinoja ta taikašanoja. Šykyšyllä pojan tervehyš tuli vielä heikommakši. Koko yön Marina itki ta luki malittoja. Hiän lupasi Jumalalla viijä poikah lähikirikköh, oštua tuohukšet ta pyhällä šavulla šavuštua talon. Enši päivänä hiän otti pojan, šuatti hänet venehellä kirikköh jumalanpalvelukšella, ošti tuohukšet ta šavutti talon – ruato kaiken, mitä oli luvattu. Ta poika rupesi parentumah. Šiitä ajašta uško Jumalah tuli epäilömättömäkši.
Vielä šuurempie hätie Marinan vaikieh elämäh tuotih Enšimmäini muailman šota, vuuvven 1917 vallankumouš, kanšalaisšota, karjalaini kapina ta pakollini lähtö Šuomeh. Kun Enšimmäini muailman šota alko, Olli läksi rintamalla ta myöšty kotih, konša oli huavotettu. Hiän joutu ruatamalla loittona koista. Hänet työnnettih Murmanskin rautatien rakentamiseh. Šielä hiän šai ajatukšie Vienan Karjalan vapauvešta ta vuotena 1919 šamanmielisien toverien kera läksi Šuomeh valmistamah vapauttamiskapinua. Šilloin Marinan huolekši tuli kotihommien lisäkši ni apu miehellä poliittisešša taistelušša.
Vuotena 1917 Nikitinien pereheššä šynty tyttö Helli. Šiitä vuuvvešta alkuan 1922 vuoteh šuaten Marinan ta hänen perehen kohtalošša ilmešty raja, kumpani jako hänen elämän ta karjalaisen istorijan kahteh kauteh: ennein vallankumoušta ta šen jälkeh. Jotta šyöttyä iččie ta lapšie Marina šuoštu vaikka mimmoseh ruatoh: mäni ruatamah talouštöitä elokkahien talonpoikien taloih, kalašti, a kerran vuotena 1917 hiän toi šelälläh ruisšäkin Knäžöistä, mi oli 150 virššašša Oulankašta.
Olli šilloin eli Šuomešša Kuusamon alovehen rajapiirissä. Kuin toisetki kaverit hiän tienasi rahua väliaikasilla palkkatöillä ta ei unohtan pereheštä. Heilä Marinan kera oli šalapaikka tien lähellä. Olli jätti šinne ruokua ta vuatteita, a netälin lopušša Marina otti ne šieltä. Vuotena 1921 Olli iče oli Oulankašša ta toi kymmenen metrie kankašta, šäkin jauhuo, kilon šokerie ta puoli kiluo kahvie. Šiitä vuuvvešta Marina tuli kanšalaisšovan ošallistujakši ta anto valkiekuartilaisilla tietoja Oulankašša olijien ruškeijen šiirtämisistä.
Vainovuosien aikana Marinua huolehti hänen tulovaisuš, hiän uško kohtaloh ta šentäh piti piäššäh Riški-čikanan špouvantašanat šiitä, jotta kohta pitäy šiirtyö Šuomeh. Einuššukšešta hiän ei ottan rahua ta šen toteuttamista ei pitän pitälti vuottua. Vuuvven 1922 šulakuušša, kun Karjalan vapauttamiskapina oli tuhottu, 12 perehtä, kumpasien luvušša oli Marina Riston, Hellin ta vanhemman tyttären Stepanien kera läksi Šuomeh.
Kun Marina muisteli niitä tapahtumie, hiän pyytämättä rupesi laulamah yhtä lempirunoista “Neiččyön lunaššuš”.
Stepanie... Jokapäiväsissä hommilla ta huolissa, vaikeissa ruatoloissa päivät tai vuuvvet lennettih ohičči. Stepanie kašvo ämmöläššä, Marinan muamolla, hänen ympäri oli äijän rakkahutta šekä ukon, Hilippä-veikon ta hänen naisen Muarien huomijuo. Kyllä, tyttö kävi kaččomašša muamuo ta tuattuo, toičči eli heijän kera, ta mitä vanhemmakši Stepanie tuli, šitä šelvemmäšti Marina ymmärti, jotta ämmön pereh hänellä oli oma, a Marinan luokši hiän kävi vain kostih.
Kenkänä ei pahekšin Marinua täštä piätökšeštä. Hyö voitih näkeytyö, konša vain tahottih. Stepanie kašvo älykkähänä ta hyväluontosena tyttönä, oli hyvänä apulaisena kaikilla. Mitä vanhemmakši hiän kašvo, šitä kovemmin Marina tunti, jotta šuhtehet tullah kylmemmiksi. Stepanie ei šanon mitänä šemmoista omahisilla, še oli peitošša toisien šilmiltä, vain muamon šyväin tunti täyven luoton ta tytön šuušša Muamo-šanan lämmön puutehta. Nämä epäilykšet tovissuttih Šuomešša.
Kun Marina mäni pakoh tuomijošta, kumpani uhkasi vapautumiskapinan ošallistujien perehillä, hiän pakotti lähtie hänen kera Stepanien, kumpani šattumalta oli šilloin Oulankašša. Hiän tovellah tarvičči vanhemman tytön apuo, Ollihan jo oli Šuomešša, Helli oli vielä liijan pieni, a kahen Riston kera heilä oli mahotointa ottua matkah vielä i lehmä. Stepanie ei šanon mitänä vaštah, luati kaiken, mitä muamo tahto, ka Kuusamošša joka uutta päivyä Stepanie vaštasi šurullisimmilla šilmillä. A toičči Marina kuuli, kuin Steša itköy yöllä.
Marina muisteli, kuin tärkietä hänellä oli piäššä Taavoh. Šamanvertani pakko näkeytyö oli nytki. Hiän ei voinun löytyä paikkua ičellä, kuni ei piättän lähtie omah kyläh viimeseh kertah, jotta vaštautuo vanhempien ta tyttären kera, kuni Karjala ei ollun vielä rajan piikilankan takana. Šilloin rajalla jo šeisottih vartijamiehet molommalla puolella, ka še ei šeisottan Marinua, kumpani oli valmis piäššä omah kyläh vaikka kontien jälkijä myöten.
Hiän tuli omah kyläh kuin rosvo, peitočči. Oman talon takana hiän vuotti, konša muamo ta Stepanie myöššytäh pellolta. Omien päivien loppuh šuaten hiän rupieu muistamah, kun muamo ta kolme tyttyö aššuttih tietä myöten ta ilosešti paistih. Tyttöjen joukošša oli hänen Stepanie – nakraja, huoletoin ta onnellini tyttö.
Marinalla oli painava šyväin, konša hiän aštu jälelläh. Hiän oli välinpitämätöin vartijopaikoilla ta äšen kontien urisennalla. Hiän ei itken, ka tunti iččie tyhjänä, puitto minih tärkie oli kavotettu. Tyttö ei männyn hänen kera ta Marina ymmärti, mimmoni elämä heitä vuottau ta jotta tytöllä oli parempi Karjalašša.
‒ Jumala antau, näkeyvymmä vielä! ajatteli hiän.
A ken tiesi šilloin, jotta pakolaisiksi hyö tultih monella vuosikymmenellä.
Kuin ni kaikki pakolaiset, Nikitinit otettih uuši šukunimi. Šielä hyö tultih Takalo-perehekši. Kenkänä šilloin ei tahton uškuo, jotta še on ikusekši. Piäššä oli vain kakši šanua: koti – Karjala. Nämä ajatukšet oltih šyynä kyšyö valloilta jättyä heijät rajapiirilöih, eikä lähettyä pakoilaisleirilöih, missä elämä olis helpompi, šentäh kun karjalaiset elettih niissä omilla porukoilla, paistih omalla kielellä ta autettih toini toista.
Ka Marina Ollin kera valittih toini taival – hyö jiätih raja-alovehella ilman apuo, ka šäilyttyän toivuo, jotta onnistuu myöštyö ta nähä omie kotipaikkoja vaikkapa loittuota. Yli 20 vuotta hyö elettih Kuusamon lähellä, šiirryttih yheštä paikašta toiseh, ruattih šitä, mitä käšettih. Kaikista häpeimpänä as’s’ana elämäššä oli pakollini ruato lakkoih ošallistunuijen ruatajien ašemešta. Še oli valtijon käšky. Pakolaisien karkie leipä oli täyšköyhyöštä, sosialisešta eriarvoisuošta ta melkein kokonaisešta epäoikeuvešta.
Vaikien ruavon, köyhyön ta ainasien šiirtojen jälkivaikutukšet tultih ruttoh. Vuotena 1922 Marina šynnytti pojan ta hiän eli vain muutoman tunnin. Šen jälkeh vašta vuotena 1930 kohtalo anto hänellä Olavi-pojan.
Muisselmina Talvišovašta oltih vain harvat pommitukšet Kemissä, missä Takalot elettih šilloin. Vuotena 1940 tuli rauha, ka še katkesi tuaš vuotena 1941. Šykyšyllä Takalon pereh tiijušti, jotta kotikylä Oulanka on šakšalaisien ta šuomelaisien miehittämä. Tuli toivojen ta šuunnitelmien aika. Kaikešša 20 vuuvvešša heilä oli vain yksi unelma – myöštyö Oulankah ta alottua kaikki puhtahalta šivulta. Hyö šuoriuvuttih matalla heti, kun šuatih lupa.
Marina muisteli nämä kakši onnellista vuotta. Hänen pošket rušettih ta Marina pani šilmät kiini, jotta nauttie niistä kallehista muisselmista tuhanteh kertah.
Toiseh kertah hiän jätti kotimuan, oman Oulankan. Toini eruomini oli äijyä vaikiempi, mitä enšimmäini. Konša hyö lähettih Šuomeh, ni hyö elettih kovalla ušolla, jotta myöštymini tulou, ta še lämmitti šieluo. Tällä kertua toivuo ei ollun, hyö tunnettih, jotta hyö ei myöššytä jälelläh.
Marina ei muistan, mitein hyö piäštih evakkopunktilla, kunne tultih toisetki pakolaiset. Marina otti ičen käsih ta šuoštu tulla retken johtajakši. Matka kešti noin kakši kuukautta. Joukošša oli 11 ihmistä ta hyö kaikin tunnettih, jotta kotimualla hyö konšana enyä ei myöššytä. Retken enšimmäisinä päivinä kaikki oltih omissa šuruissa, a kerran, jotta lyhentyä märän šyyšillan eräš naini kyšy Marinua laulua runoja ta hiän šuoštu.
Marina laulo enšimmäisen runon, šiitä toisen, a šiitä alettih starinat, arvautukšet, šananlašut. Konša Marina esitti niitä, hiän huomasi, jotta hänellä tulou helpompi. Karjalaiset lempilaulut tuotih mukana kotitalon lämpyö. Još omalla mualla hiän ei voi enyä elyä, ni oman muan palasen hiän voipi šäilyttyä šyväimeššä. Šitä häneltä kenkänä ei voinun ottua!
Šilloin naini ymmärti, kuin tärkie oli še, jotta hiän muisti oman muamon laulamie lauluja ta kertomie starinoja. Nyt niillä oli šuuri arvo, vet omalla henkivoimalla hyö šiirrettih Marina kotih joka kerta, konša hiän rupesi niitä esittämäh.
Kerran matkuštajat šeisauvuttih papin talošša. Illallisen jälkeh perintehen mukah kaikin istuuvvuttih kuuntelomah Marinua. Erähän pojan ta tytön välissä šytty riita ta yksi naini šano:
– Nyt meilä on starinojen aika! Ket riijelläh – pois pihalla!
Niin Marinan elämäššä ilmešty starinojen aika. Piiterih matan aikana šillä niise löyty aikua.
Ikkunah näky taloja: korkiempie ta matalampie, värikkähie ta ei. Marina muisteli oman enšimmäisen talon Šuomešša. Pereh ošti šen vašta 1955 vuotena. Še oli köyhä talo, ka Marinan šyväin laulo, vet še oli hänen oma talo!
Elämä muuttu paremmakši. Lapšet löyvettih paikka elämäššä ta netälinloppuna käytih ativoih. Yheššä hyö kalaššettih, a iltasin Marina laulo runoja ta kerto starinoja punukoilla. Rikeneh hänen lauluja kuunneltih nuapuritki.
Talon oštamisen jälkeh, noin vuuvven piäštä Marinalla tuli enšimmäini maineh. Hänen nuorin poika Olavi, kaiken hyvän tuoja, näki paikallisešša leheššä ilmotukšen Karjalaisien pruasniekkaperintehien kilpailušta, kumpani ilmotettih Kuusamošša Kalevala-eeposan päiväkši. Marina ihaštu, anto Olavilla vihkon ta kynän, jotta hiän kirjuttais laulujen šanat.
Näin tieto Marinašta lenti šuomelaisih folkloristiloih šuaten ta häntä ruvettih kuččumah laulamah, esiintymäh ratijošša, hänellä omissettih ohjelmie ta lehtijuttuja. Še toi Marina Takalolla mainehta ta palkintoja. Mistäpä vielä voipi unelmoija?
Ka Marinalla oli yksi toivo. Hiän ei tietän, katouko kivi hänen šielušta tahi kašvau šuuremmakši, kun toivo toteuttuu. Hiän tahto löytyä omaverisie Karjalašta. Monta kertua hiän yritti ta vain yksi yrityš onnistu. Hiän tiijušti, jotta Hilippä-veikko naiseh kera ollah elošša ta šai veikolta uutisen, jotta Stepanieki oli elošša. Hiän oikein ihaštu ta tunti šamua rohkeutta, kun ni loittona 1922 vuotena, konša häntä ei voitu šeisattua eikä kontiet, eikä vartijot. Hänen piti nähä tyttö!
Autobuššin kulettaja ilmotti mikrofonih, jotta hyö piäštih Leningradih. Matkuštajat heti eleyvyttih. Marina löysi laukušta ruškien šulkkulentan ta šito šen laukun kanteh.
Autobušši tuli aukivolla. Stepanie kuuli, kun yksi naini šano toisella šuomekši:
‒ Tiälä šeisou eräš naini, ka hänellä ei ole keltaista lenttua.
Stepanida ruttoh otti lentan, kumpani oli laukun šiämeššä ta vaštasi karjalakši:
‒ Laukun kannešša ei ole lenttua, ka še on laukušša!
Naini ahahti ta juoksi rahvašjoukkoh:
‒ Marina! Marina! Täššä on šiun tyttö!
Marina tuli Stepanien luokši, hänen kiät vapistih. Hiän kaččo tyttöh ta enšimmäiset kyynälet juoštih poškilla:
‒ Armaš tyttöni, mie tulin, jotta antua šiula velan!
Stepanie šepäsi muamuoh ta heti tunti iččie pienenä ta turvattomana:
‒ Muamo! Šiula ei ole mitänä velkua! Meilä on šemmoni kohtalo!
‒ Tulitko yksin? kyšy Marina.
‒ En, miehen kera.
‒ Mäne kuču hänet tuttavuštumah.
‒ En mäne yksin, muamo, a još tuaš katomma.
Marina nakro:
‒ Nyt, tyttöni, myö emmä kavota toini toista!
Šiitä hyö pitälti issuttih hotellin huonehešša, kumpasešša Marina Hellin kera jiätih yökši. Hyö paistih, juotih čäijyö, šyötih kalakukkuo ta tuaš paistih. Oli mitä kertuo, vet hyö ei nähty toini toista 40 vuotta. Šänkyllä veny vierekkäh kakši lenttua: ruškie ta keltani, naisien toivon lentat.
Loppušanat
Marina kuoli 1970 vuotena. Hänen tervehyš ruttoh tuli heikommakši, konša vanhempi poika tragisešti kuoli töissä. Elämän viimeset kuukauvet Marina rikeneh muisteli omua taluo Oulankašša.
Karjalaini pakolaini šai kunnivuo ta mainehta vierahalla mualla. Hiän šai valtijollisen palkinnon “Karjalaisen kulttuurin šäilyttämiseštä”. Hänen kunnivokši oli ašetettu muistomerkki. Häneštä oli kirjutettu kirjoja.
Stepanie kuoli 1999 vuotena. Hiänki šai palkinnon “Karjalaisen kulttuurin šäilyttämiseštä”. Kuoloman jälkeh oli julkaistu hänen laulujen levy. Naisen nuorempi veikko Olavi kävi čikon luokše kostih Karjalah hänen kuolomah šuaten.
Nyt miula on kaikki, mistä ennein unelmoitih miun heimolaisiet – pravoämmö Marina ta ämmö Stepanie: Kotimua, pereh, oma talo. Nyt miula ei ole vain “starinojen aikua”, ka mie toivon...
Enšimmäisen ošan voit lukie täššä.
