Toivon lentta. Oša 1
Leningradissa Astorija-hotellin ympäri käveli hoikkahko naini tummanruškiešša šajetakissa. Hänen kävelytapa näytti, jotta hiän ei ole levolla olija turisti. Hiän muissutti lašta, kumpani varajau ekšyö tuntomattomašša paikašša. Tovellah, uuši paikka pölätti tavallista karjalaista naista, kumpasen nimi oli Stepanie.
Mitä tämä vuatimatoin naini ruato šuurešša kaupunkissa vuotena 1965? Vaštauš voipi olla yllätykšenä: hiän vuotti muamuoh, kummaista ei nähnyn yli 40 vuotta. Moušot šentäh hiän muissuttiki pientä lašta, kumpani varajau jättyä huomuamatta Šuomešta tullutta autobuššie.
Aukivo tyhjeni. Stepanie vaipu järettömäštä kävelyštä ta istuutu portahien viereh. Hänen ajatukšet lennettih loittoseh 1922 vuoteh, pieneh Karjalan pohjoseh karjalaiseh kyläh Oulankah.
Šilloin olluot istorijalliset tapahtumat vaikutettih moneh karjalaiseh pereheh ta muutti niijen kohtaloja ikusešti. Šuomen ta Venäjän välini raja oli pantu kiini ta erotti perehet antuan monella pakolaisen statussin. Šemmosina pakolaisina oli ni Stepanien pereh – Marina ta Olli Nikitinit.
– Muamo, kuin pitälti mie en nähnyn šilma? kyšy Stepanie iččieltä ta apie ahisti šyväintä. – Ei ole oikie laškie vuuvvešta 1923. Še tapahtu äijyä aikasemmin.
Kuni Stepanie muisti iččie, hänen luona aina oltih ämmö, ukko, Hilippä-tiätä Muarie-täjin kera. Hiän tunti heijän rakkahutta, hyö piettih huolta tytöštä vaikeih aikoih huolimatta. Omašša pereheššä Stepanie oli vieraš. Ukon ta ämmön luo hänet – puolitoistavuotisen tytön toi Hilippä-tiätä. Kyllä, hiän ei voinun muistua šitä, ka uško lempitiätän šanoih.
Tiätä moničči muisteli, jotta myöššyttyö mereltä hiän tuli Oulankah, aštu pirttih. Vaštašyntynyt Stepanie rupesi itkömäh. Muamo heitti hänet laučan alla. Tiätä nošti tytön, kapaloičči, val’l’ašti heposen ta ajo Taavoh, mi oli kymmeneššä kilometrissä. Hiän ajo pihalla, tuli pirttih ta anto platenčan ämmöllä šanuon:
– Omua 13 lašta olet noštan, kašvatat ni nelläštoista.
Stepanie muisteli lapšutta – omua parašta aikua. Muississa oltih kuvat, kuin hiän juokšou pal’l’ahin jaloin kylyä myöten, auttau kotitöissä, istuu tiätän lapšien kera. Hiän ei varannun mimmoistakana ruatuo, yritti kaikešša auttua, missä vain voipi. Niin kiitollini hiän oli hyväštä šuhtehešta.
Erähänä tavallisena päivänä hiän juoksi laulellen karjalaista lauluo nuapurikyläh toisen ämmön luokše. Ka kyläh tultuo vaštautu muamoh kera. Še käški hänellä kulettua lehmä ta lähtie hänen, Risto-veikon ta pikkučikon kera Šuomeh. Stepanie muisti, jotta ei tahton lähtie, ka varasi šanuo muamolla vaštah, vakavoitti vain iččie, jotta še ei ole pitäkši ajakši.
Še oli kamala talvi! Kuin lujašti tyttö ikävöičči ämmyö, ukkuo, tätie ta tiätyä! Hiän muisteli ämmön šänkyö, min piällä jäi hänen tikutuš, kummaista ei kerinnyn lopettua. Konša tyttö mäni muate, ni tunti kotitalon tuokšuja, kuuli omien rakkahien ihmisien iänijä.
Stepanie niin šyväšti čukelti muisselmih, jotta henkähti. Hetkekši hiän kaččo tyhjällä aukivolla ta myöšty ajatukših.
A šiitä ukko tuli, vesselä ta voimakaš šankari! Hiän oli kaikissa vartijopaikoissa ta piäsiki oman Stepanien luokši! Šilloin tyttö ymmärti, jotta konšana enyä ei jiä vierahah muah! Juha-ukko käški lähtie šahalaitokšella, missä tuattoh oli ruavošša. Tuaton ruatokaveri Šuuri Jušši käški jättyä tyttö, eikä antua häntä Karjalah.
Šilloin Stepanie enšimmäistä kertua šano vaštah:
– Pane šuu kiini! karju hiän Šuurella Juššilla.
Stepanie muisti, kuin šuurešša kirissykšeššä hiän oli, konša vuotti tuaton vaštaušta. Tuatto šuoštu, muamoki ei ollun vaštah. Vanhemmat vietih heijät venehellä, min lienöy lahen loppuh, a šiitä hyö lähettih aštumalla.
Monta kertua Stepanie muisteli šitä päivyä, yritti ymmärtyä šen merkityštä ta varmisti šiih, jotta omilla vanhemmilla hiän oli vierahana lapšena. Hiän ečči vanhempien šanoissa ta ruavoissa hellän pisaroja, ka myöhemmin, konša ičeki tuli muamokši, ymmärti, jotta šilloin hänen tuntehet oltih oikeina. Hiän oli vieraš! Ei hiän vain ajatellun, jotta šilloin hiän viimeseh kertah näki oman tuaton ta nuoremman veikon.
Kotikyläššä Taavošša elämä matkasi omua virtua. Hiän oli 11-vuotini ta ei huomannun mitein elämä muuttu neuvoštovallan aikana. Hilippä-tiätä oli vallan puolella ta neičyt uško omua tiäyä. Kun vanhemmat järješšettih sosialismie, hiän opaštu ruatua talouštöitä, opaštu karjalaista viisahutta, perintehie, äšen taikašanoja, muisteli runoja, oli onnellisena lapšena, vielä ymmärtämättä, jotta näin hiän šuau karjalaisen omaperäisyön viimesie huikkie.
Muamo myöšty kyläh myöhemmin. Stepanie niin varasi, jotta hänet tuaš otetah Šuomeh, jotta juoksi peittoh vanhah heinälatoh ta ei tahton vaštautuo muamoh kera. Lavon pieneštä ikkunašta hiän näki hänet viimeseh kertah. Kenkänä ei uškon šilloin, jotta raja pannah kiini monekši vuuvvekši, jotta monta vuotta hyö ei tiijetä, ollahko omat elošša?
Stepanie rupesi laulamah hienosella iänellä vanhua karjalaista runuo, mieleššäh panna oman elämän enšimmäisen ta onnellisemman vaihien pisteh.
16-vuotisella Stepaniella alko iččenäini ruatoelämä. Noin vuuvven hiän ruato meččätöissä ta šiitä Kiestinkin kolhosissa. Kiestinki on vanha karjalaini kylä, kumpani šilloin oli šamannimisen piirin keškukšena. Ruato oli vaikie, a vielä vaikiempi oli še, jotta ei ollun kannatušta pereheltä, kun še jäi kotikyläh Tavon’gah. Kotvasen ajan piäštä kolhosih tuli ruatamah Emeli Huttunen. Hiän otti Stepanien ruatamah enšin šikojen hoitajakši, a myöhemmin kolhosin ruokalah.
Stepanie muhi ta rupesi muistelomah, kuin lapšellisena hiän oli, miettimäh šiitä ajašta, konša hiän mäni miehellä enšimmäiseh kertah Smolennikov Homan kera. Hyö molommat tunnettih iččie yksinäisiksi: Homa kašvo orpolapšena, Stepanie tunši, jotta vanhemmat jätettih hänet. Ka yheššä hyö oltih vain kuukauven. Stepanie tunši, jotta tulou hänen naisekši muhien ta lähtöy eroh kyynälissä. Näin ni tapahtu.
Šiitä Stepanie muisteli omua toista mieštä. Heijän perehonnie häiričči talvišota. Teppo otettih rintamalla, a Stepaniešta muissettih, kuin vihollisen lapšešta. Hänet kučuttih kyšelyih enšin koissa, šiitä ni Petroskoissa. Stepanie rehellisešti vaštasi kaikkeh. Šilloin kyšyttih mintäh hiän on niin rehellini vaštuamah?
‒ Mie olen šen verran taitaja, jotta kun mieš lippalaki piäššä aštuu ohičči miun piä jiäy kantapäillä. En varaja antua rehellisie vaštaukšie, kun šyvie jokija olen piäštyn läpi, šano hiän.
Šotilaš oli yllätykšissä Stepanien vaštaukšešta ta hänet lašettih. Šilloin naini näytti oman henken voimua. Šiitä erinomasešta voimašta Stepanilla kerto čikana, kumpani einušti naisen kohtaluo. Rahua šiitä hiän ei ottan, ka šano, jotta niin voimakkahie ihmisie, kumpaset löyvetäh ratkaisuo kaikkih vaikehukših on vähän.
Šamana vuotena Stepanien poika kuoli, hiän ei elän yhteh vuotehkana. Ka ei ollun aikua šuruo, naisen piti kašvattua Tyyne-tyttyö. Piti olla elošša!
Vuotena 1941 oli vaikie, šota alko, mieš mäni rintamalla, kuoli toini poika, kumpani šynty evakošša Arhankelin alovehella.
Evakkovuuvvet mäntih vaikiešša ruavošša ta taisteluissa nälkyä vaštah. Vuotena 1943 Stepanie šai kirjasen Tepon kuolomašta. Hiän taisteli Virošša ta kuatu šielä.
– “En voi šiun hauvalla ni lähtie itkömäh”, šuruissa mietiskeli Stepanie.
Yön jälkeh tulou huomeneš, pimeyven jälkeh tulou valo. Konša Karjala oli vapautettu Stepanie tytön kera myöšty Kiestinkih. Šielä ei ollun missä elyä, ei ollun mitä šyyvvä. Piti alottua elämyä alušta.
Naisen muisselmie katkei mieš Šimo:
– Stepanie, mäne levähtelömäh ašemalla, a mie issun tiälä vuottamašša.
– Ei, Šimo, yli 40 vuotta vuotin mie tätä hetkie ta vielä muutoma tunti vuotan.
Šimo istuutu viereh ta rupesi tupakoimah. Näin hyö issuttih mitänä šanomatta. Šillä hetkellä Stepanie oli kiitollini miehellä, jotta hiän ei kyšellyn mitänä likua ta šiitä, jotta läksi hänen kera kannattamah ta auttamah häntä. Stepanie ei ošannun lukie ta hänen mieleštä še oli šamana, kuin olla šokiena. Šuurešša kaupunkissa hiän ei voinun lukie yhtänä tiekylttie eikä taulukkuo. Hiän tarvičči miehen apuo.
Šimo oli Tepon nuorempi veikko. Stepanie rehellisešti šano, jotta šuurta rakkahutta heijän välissä ei ollun. Šovan jälkeh hiän tytön kera eli kuatunuon miehen tuaton ta čikon nuapurissa. Šimo myöšty šovašta vuotena 1946. Hiän kävi čikkuo ta tuattuo kaččomašša ta kurkisti Stepaniellaki. Kerran hiän jäi naisen kera, hyö ruvettih elämäh yheššä, šynty Nina-tyttö ta hyö virallisešti mäntih yhteh.
Stepaniella ta miehellä oli šuuri ikäero – 12 vuotta. Še oli huomattava vielä enemmän, kun Stepanie kärsi miinan räjähykšeštä. Häneltä löi poikeš kaikki hampahat, naini rupesi käršimäh piäkivuista.
Šiih huolimatta Stepanie tunti iččie onnellisena: hänellä oli mieš, uuši koti, lehmä ta lampahat, oma pelto. Pereheh šynty kahekšan lašta, ka heistä eloh jäi vain nellä: Nina, Kol’a, Nad’a ta Aleksei. Rakaš Tyyne-tyttö tappo ičen. Stepaniella še oli šuurena šuruna ta hiän pani šitä šyväh peittoh omah šytämeh. Tyynen tyttö Al’a rupesi elämäh Stepanien pereheššä. Vielä miehen täti eli heijän koissa.
Nyt tuli aika, konša muamoki löyty. Hänen kera hyö ei näkeyvytty 43 vuotta. Muutoma vuosi takaperin Stepanien Hilippä-tiätä, kumpani kaukasena vuotena 1922 šylissä vei tytön pois omašta talošta löysi tuttavien kautti Marinan ta Ollin. Hyö ruvettih kirjuttamah kirjasie toini toisella. Enšimmäisista kirjasistä oli šelvä, jotta muamo tahto nähä tytön. Hiän kučču tyttären Šuomeh, ka Stepanie ei tahton šinne, šilloin vaštautumini oli šuunniteltu Leningradissa.
Männyttä elämyä muissellen Stepanie mietti, kuin monien vaikeukšien läpi piti piäššä. Hiän aina oli varma, jotta ihmini voipi keštyä kaikki vaikeukšet, kumpasie hiän šuau. Stepanie ošasi liäkitä, tiesi taikašanoja tautiloista, uško kohtaloh ta einuššukših, šamoinki hiän uško Jumalah. Hiän ei tietän Piiplijua, šentäh jotta ei malttan lukie, ka eli Jumalan käškyjen mukah. Hiän uško, jotta jokahisella on oma anheli-šuojelija.
Vaikie kohtalo opašti häntä prostimah, hiän ei pitän enyä apieta vanhemmilla. Rupesi šyntymäh kiitollisuon tunneh šiitä, jotta hiän jäi omah Karjalah.
Aika virtasi hil’l’asešti. Stepanie otti kelttasen lentan, kumpani oli šolmittu laukkuh ta pani šen šiämeh. Kelttani lentta oli tunnušmerkkinä muamolla. Tunnušmerkki oli muamonki laukulla – ruškie lentta.
Autobušši kuletti šuomelaisie turistija. Matan šuurin oša jäi tuakše ta ihmisien kešen šynty lämpimie ta luotettavie šuhtehie, kuin še rikeneh tapahtuu pitkien matkojen aikana. Tämän matan aikana oli niise kulttuuriohjelma, vet matkuštajien kešen oli eräš ijäkäš karjalaini naini, kumpani tiesi äijän karjalaisie runoja, lauluja, šuarnoja. Hiän oli yštävällini toisien ihmisien kera, kumpaset ei voitu kuvitellakana, kuin äijän muisselmie ta kuin šuurta tuntehien myrškyö nämä laulut šynnytetäh.
Marina Takalo šynty vuotena 1890 karjalaisešša Taavon kyläššä, muutomašša kilometrissä piirin Oulanka-keškukšešta.
Toini muisselma toi Marinan Muarie-ämmön luokše, kumpani opašti hänet šananpolveh “Nimetöin hyvyš on kaikista kallehin”. Tämä tosi kulki tytön elämäššä koko ajan.
Autobuššin matkuajat kyšyttih Marinua laulua ta hiän rupesi laulamah vanhua karjalaista runuo muailman šynnyštä. Konša Marina esitti kalevalanmittasie runoja, ni muisteli oman ičen alkuo – lapšutta. Näissä muisselmissa oli iloja ta šuruja. Hiän oli 11. lapši pereheššä.
Konša Marinan muamo moršiemena tuli miehen taloh, šielä elettih miehen vanhemmat ta čikot. Talo oli šuuri ta elokaš. Yksi čikkoloista vuati, jotta talo ta muat juattais kolmen omistajan kešen. Marinan tuatolla jäi kakši pienintä ošua muata lähihuuttoriloilta. Talouven jakamini pani alun šuhtehien halkientah. Kajeh, tietohuš ta köyhyš šuatih valtua pereheššä.
Yhen huuttorin isäntä mahto noitua ta hänen naisella oli “paha šilmä”. Juštih tämä tuli šiivatan joukkočesninnän šyykši. Yhen talven aikana hauvattih nellä hevoista, kontie revitti viisi lehmyä, a kakši lammašta höperryttih ta purettih toini toiselta jalat.
Marina hyvin muisti, kuin hänen muamo yritti šuojella šilmyännäštä:
– Mänkyä pois, pahat voimat, tiältä, miun lapšien luota, elkyä kiušakkua!
A kerran Marina mäni nuapurikyläh ta šai muamolta käšyn:
– Kun kyläh tulet ta kun lehmä šuau vasikan, leikkua šiltä korva ta heitä pihalla, šanuon: “Ennein ihmiset šyötih miun šiivatan pitämisen lykkyö, nyt šyökyä tämä ta še on viimeni!”.
Tämän ritualin jälkeh šiivatan joukkočesnintä piti loppuo. Marina oli vielä pieni, ka ruato kaiken, mitä muamoh šano ta šiitä hätä loppu. Näin Marina rupesi uškomah ritualiloih ta taikašanojen voimah. Täštä hetkeštä hiän niin kuin avasi oven karjalaisien taikaritualien muailmah, hiän ahkerašti šäilytti niitä ta tiijušti uušie ritualija. Marina opašti taikašanoja monelta ihmiseltä, ka šuurimpana opaštajana hänellä oli muamo, kumpani opašti tyttyöh taikašanojen šaloih ta näytti hänellä, kuin niitä pitäy oikein käyttyä.
Marinan iäni värähti, ka kenkänä šitä ei huomannun. Marinan lapšuš oli julma, šentäh kun pereh eli oikein köyhäšti. Šen takie vanhemmat lapšet käytih ruatamašša kasakkoina, a Marinua työnnettih nuapurikyläh kyšymäh miilostinua. Marinua käšettih pistäytyö joka taloh, ka tyttö varasi mušikkoja ta još niitä oli äijän pirtissä, ni hiän pakeni pois. A jotta koissa ušottais, jotta hiän oli joka talošša hiän jako leipyä palasiksi. Marina muisteli, kuin vanhempi čikko pakotti hänet šyyvvä lientä lihavuahtista, jottei kuolla nälkäh. Hiän tunti, kuin še jätti katkerutta šuuh.
Marina lopetti laulua, ka ei kuullun, kuin kovašti matkuštajat räpytettih. Kaikista lähimpinä hänellä oltih nyt lapšušmuisselmat, eikä nuapuripaikoilla istujat ihmiset.
Kerran Marina aštu leipyä kyšymäššä ta tapasi yhen miehen, kumpani taričči hänellä ruatua apulaisena. Tytön piti tarkistua kalaverkkoja. Kuin onnellini Marina oli, jotta ei pie enyä kyšyö miilostinua! Uušien isäntien talošša Marina eli Roštuoh šuaten, šiitä muamo otti hänet kotih. Ruavošta isäntä anto kakši šäkkie potakkua, šäkin jyvyä ta lämpimie vuatteita.
Šiitä ajašta alkuan miehellä mänöh šuaten tyttö eli vanhempien talošša.
Kymmenen vuotta Marina eli tuaton talošša. Vaikka piti äijän ruatua ta elämä oli köyhä, ka hiän tunti iččie onnellisena muamon ta tuaton luona. Moušot šilloin hiän ei ymmärtän, kuin kallehet ollah pereh, oma koti ta Kotimua. Ka myöhemmin hänen kohtaloh tuli poislähtö pereheštä ta kotimuašta ta pität vuuvvet vaikieta elämyä vierahalla mualla.
Marina muisteli oman muamon šilmät: “Muamo... Omien päivien loppuh šuaten mie olen kiitollini šiula, jotta šie kašvatit miun Stepanie-tyttyö, šiitä, jotta milmaki šie opaššit”.
Niijen kymmenen vuuvven aikana, kun Marina eli muamon kera heistä tultih parahat yštävät. Molommalla oli šuurena šuruna Marinan lähtö Šuomeh Karjalan kapinan jälkeh.
Vuotena 1922 oli heijän viimeni vaštautumini.
Toisen ošan voit lukie täššä.
