”Toivoimme rauhaa ja hiljaisuutta”
Petroskoilainen 94-vuotias Zoja Pikkarainen asuu kerrostaloasunnossaan yksin. Hänen mieleensä palaavat usein lapsuuden kesälomat Tipinitsan kylässä, työvuodet ja ystävät. Nämä muistot tuovat valoa hänen nykyiseen arkielämäänsä. Sotavuosia hän muistelee harvoin, mutta nämä muistot eivät tietenkään koskaan kuole.
— Sotalapsuus on osa elämän kirjoa. Siitä huolimatta voin sanoa eläneeni hyvän elämän. Minulla oli harrastuksia ja palkintoja. Olin ystävällisten ihmisten ympäröimänä, Zoja toteaa.
— Asuimme Petroskoissa, mutta kesälomaamme minä ja sisareni Tamara vietimme Karhumäen piirin Tipinitsan kylässä isovanhempieni luona. Olimme kylässä myös silloin, kun sota alkoi. Isäni miliisimies Aleksei meni rintamalle. Äitini Stepanida oli apuhoitaja Petroskoin sairaalassa. Hän jätti työnsä ja tuli luoksemme Tipinitsaan, sotalapsi muistelee.
Vuonna 1941 suomalaiset valloittivat Karhumäen kaupungin. He pommittivat ja polttivat kaupunkia ja myös lähellä sijaitsevia kyliä. Paikallisia asukkaita he ottivat vangeiksi.
— Meidät kaikki — isovanhempani, äitini, sisareni Tamara ja minut — vangittiin Karhumäen pakkotyöleirille. Sieltä meidät siirrettiin Petäjäselkään. Nyt kylä sijaitsee Äänisenrannan piirissä.
— Meidät kuljetettiin jalan. Suomalaiset sotilaat pieksivät ruoskalla niitä, jotka jäivät muiden jälkeen. Matkalla meillä oli nälkä ja kylmä. Vaatteita oli vähän, Zoja kertoo.
Zojan perhe majoitettiin pommituksissa vaurioituneeseen puutaloon yhdessä toisen perheen kanssa, jossa oli viisi lasta ja heidän äitinsä. Talo oli ahdas heille kaikille.
— Miinoja, piikkilankaa ja suomalaisia partioita oli kaikkialla. Meidän ei sallittu mennä metsään hakemaan polttopuita uunin lämmittämiseksi. Talo oli kylmä. Nukuimme lattialla vanhojen vaatteiden peitossa.
— Meille annettiin 100 grammaa korppuja ja 100 grammaa jauhoja. Se ei tietenkään riittänyt. Suomalaiset pieksivät verille poikia, jotka olivat menneet piikkilangan yli metsään etsimään syötävää. Tytöt saivat lievempiä rangaistuksia. Oli tapauksia kun metsässä käyneet astuivat miinaan. Muistan, että eräs poika selvisi hengissä, mutta menetti jalkansa, hän lisää.
Pikkaraisen mukaan metsässä käyminen oli kielletty, mutta nälän tunne osoittautui kieltoa voimakkaammaksi.
— Keräsimme apilaa ja nokkosia, silppusimme ne hienoksi, lisäsimme jauhoihin ja leivoimme ohutleipää. Teimme keittoa ruohosta. Perheeni selvisi hengissä, mutta monet muut sairastuivat ja kuolivat.
Aikuiset vietiin töihin hakemaan polttopuita. Lapset odottivat heitä kotona.
— Ikkunoista näin, kuinka rangaistiin poikia, jotka uskalsivat mennä metsään hakemaan syötävää. Minä en mennyt, koska pelkäsin rangaistusta ja myös miinoja. Kaksi poikaa perheestä, jonka kanssa asuimme, astui miinaan. Se oli hyvin pelottavaa, Zoja kertoo.
Vankien keskuudessa oli sairaanhoitajia ja lääkäreitä. He perustivat vanhaan taloon lääkäriaseman sairaiden ja haavoittuneiden hoitamiseksi. Zojan äiti auttoi hoitamaan ihmisiä asemalla.
— Toiset vangit sairastuivat keuhkokuumeeseen, toiset astuivat miinaan. Siteitä ei ollut tarpeeksi. On sanottava, että suomalaiset antoivat joskus siteitä ja lääkkeitä, Zoja Pikkarainen sanoo.
Vuonna 1944 Petroskoi ja sen lähialueet vapautettiin suomalaisista miehittäjistä. Zojan perhe palasi kotikyläänsä Tipinitsaan. Ennen sotaa kylässä oli koulu, kauppa, posti, terveysasema, meijeri ja karjatila.
— Kun palasimme Tipinitsaan, useat asuinrakennukset ja karjatila oli tuhottu. Silloin olin 13-vuotias ja osallistuin asuinrakennusten ja koulun jälleenrakentamiseen. Kaikki nuoret auttoivat kehittämään maataloutta, muun muassa kasvattamaan vihanneksia, Zoja muistelee.
Koulussa opiskeli lapsia myös naapurikylistä. Alussa opetusta oli tarjolla 1.—4.-luokkalaisille. Viidennestä seitsemänteen luokkaan asti lapset kävivät koulua Suurlahdessa. He kävelivät Suurlahteen sunnuntaisin ja palasivat kotikyläänsä perjantaisin. Suurlahdessa he asuivat asuntolassa.
Sitten Tipinitsan koulun tiloja laajennettiin ja lapset opiskelivat siinä seitsemänteen luokkaan asti.
— Laukkuja ja vihkoja ei ollut. Kirjoitimme keltaiselle paperille kemiallisella kynällä, jota laimensimme vedellä tai punajuurimehulla. Tällaisella kynällä kirjoitettu teksti haalistui jonkin ajan kuluttua. Me lapset tykkäsimme opiskella.
Opiskelu merkitsi lapsille sodan päättymistä ja uuden elämän aloittamista.
— Toivoimme rauhaa ja hiljaisuutta, Zoja Pikkarainen kertoo.
Hiljaisuuden vuodet koittivat
Vuonna 1945 sodan päättymisen jälkeen Tipinitsan kylän nuoret liittyivät yleisliittolaiseen Leninin kommunistiseen nuorisoliittoon. Kylän kulttuuritalossa aloittivat toimintansa teatteri- ja tanssikerho. Nuorisoliiton jäsen Zoja Pikkarainen oli aktiivinen nuori. Hän kävi molemmissa kerhoissa ja harrasti myös hiihtoa.
Koulun jälkeen Zoja aloitti opinnot Petroskoin musiikkiopistossa, mutta keskeytti opintonsa ja meni opiskelemaan sairaanhoitajaksi lääketieteelliseen opistoon. Hän työskenteli 20 vuotta synnytyssairaalassa Petroskoissa ja 20 vuotta mielisairaalassa Matroosassa.
— Mieheni Pavel työskenteli sorvaajana Onegan traktoritehtaalla. Meillä oli kaksi poikaa Mihail ja Aleksandr. Mieheni ja toinen poikani kuolivat. Minulla on nyt kolme lastenlasta, viisi lastenlastenlasta ja yksi lapsenlapsenlapsenlapsi. Olen onnellinen mummo, Zoja kertoo.
Zoja Pikkarainen on Karjalan keskitysleirien entisten vankien järjestön jäsen. Hän tuntee itsessään voimaa kertomaan sotavuosista nykyisille nuorille. Häntä kutsutaan usein tapaamisiin.
— Aiemmin osallistuin aina Voiton päivänä järjestettyyn Kuolematon rykmentti -tilaisuuteen. Kävelin kulkueessa Petroskoin kaduilla ja kannoin käsissäni sodassa taistelleen isäni valokuvan. Vuonna 1945 selvisi, että isäni kuoli sodassa.
— Viime vuosina olen poistunut asunnosta harvoin. En pysty. Lapsenlapseni käyvät luonani, Zoja Pikkarainen sanoo.
