Tilkuine
Meeri Tuisku -piettonimel kirjutteli runoloi da piendy prouzua Vuokkiniemen karjalaine Meeri Pavlovna Gundireva. Höi kirjutti ven'akse, suomekse da karjalakse, hänen tevoksii painettih žurnualois “Neuvosto Karjala”, “Punalippu” da “Kalevalan Kommunisti”. Meeri Pavlovna ruadoi Jyškyjärven školan ven’an kielen da literatuuran opastajannu.
Meeri Tuiskun eräs kerdomuksii on “Tilkuine”. Kerdomuksen personuažu sanelou omas matkas buabanke meččäh.
Tilkuine
Kävelin mečis jo moni nedälii. Oli kezän čomin aigu da minä joga päiviä olin meččymatkois, kävyin lapsusaijas tuttuloile paikoile. Koppain tuohipuzun da piätin lähtie pedranheinykangahas poikki Pahanlammin suole.
Sinne vei leviettävy karjutie, kudai lopukse muutui kaijakse.
Hengitin lämmiä pihtastu pihkal andajua ilmua da ihailin igähizien pedäjien čomevuttu. Net oldih korgiet, suorat ku tuohukset, da niilöin rungot ruskottih huondespäiväzes. Mečäs oli hil’l’u, vaiku toiči meččylindu pörähtelihes oksalpäi toizele da čičetti ystävällizesti.
Jo olin lähäl suonreunua, konzu vouttamattah näin ruskeikeldazen kirjavan tilkun. Se oli kaidu da pitky, kolmekulmaine da moine čoma, ku silmii ei sua vediä.
— Oligo kummua! Kenbo täs korbimečäs on midälienne ommelluh da heittänyh uvven tilkun pedäjikköh. Onnuako täs ei olluh nikedä kävelijöis, eigo ombelijois. (Elimmö Mari-buaban kel kahtei, meil oli vahnu Singer-jalgumašin, ga kezäl ei olluh aigua ombelemizeh). Pidäy mennä lähembäkse da kaččuo! Kävelen tilkkupalua kohti. Se oli suuren kudžoimättähän lähäl, kudamas ymbäri rouno vihandu hursti oldih buolan varvat.
Azetuin kodvazekse, ga sit ajattelin, ku otan tuon tilkun ičelleh kormanih da ozutan Mari-buabale. Midä häi sanou?
Lähenin tilkkua, ga huomain, ku se ei olluh ni tilkuine, se oli valgeigrivan pereh. Net azetuttih muga čomasti rivih, ezmäi seizottih suurembat, sit pienembät da jälgimäzenny seizoi n’apin suuruine helei valgeigrivan šliäppy. Se kummalline grivoin pereh oli sijoitunnuh muale kolmikonnu da čomendi buoluhurstin omal kirkahuol. Ongo luondo nerokas!
Heitin tuohipuzun muale da rubein keriämäh sih čomii sangeijalgazii valgeigriboi. Niilöi oli yheksä gribua, toine tostu näbiembiä.
Keräin net varovasti puzuh, ukkailin jogahizen šliäpän; erinomaine haju täytti minun nenän. Olin ozakas!
Ajattelin, ku kaččelen vie meččytien reunoi, toinah lövvän toizen moizen valgeigrivan perehen, ga kai oli sudre. Sil kerdua en löydänyh enämbiä ni yhty valgeigribua, ga minule täydyi nämmiigi.
Karjalakse kiändi Ol’ga Smotrova.
