Taikašäje
Ukko šano:
— A nyt myö rupiemma kaččomah elokuvua!
Šyväin heti jähmetty vuottuan ihmehtä. Elokuva! Taikavoima! Ei missä lienöy, a koissa! Ämmön ta ukon luona Anapašša, mih mie tulih kostih joka kešä Tambovin alovehen omašta Kotovsk-kaupunkista.
Ukko hil’l’asešti otti kotiaitašta jykien projektorin, huolellisešti ta äšen juhlallisešti ašetti šen stolalla olohuonehešša näyttyän tavallista kunnivuo tekniikkua kohti. Hiän aina oikein tykkäsi progressie: korttierih aina ilmešty uušie valokuvakonehie, a poštikorih joka kuukauši tuotih uuši “Tieto ta elämä”. Ukko ompeli aikakaušlehtijä oikein šuurih noštamattomih kirjoih, kumpaset oltih kovolta mahtavampie kuin vaikka mi šanakirja.
Mie mielelläni šelailin niitä eččien futuristisie kuvie tahi kirjutukšie Loh Nessin hirvijön, pallošalamojen tahi Tunguskan meteoriitin arvautukšista.
Ämmö levitti lakanan vuateškuapin pinnalla, pani kiini ovet ta kiinitti lakanan yläošan. Ukko Valentin Aleksejevič pani käyntih projektorin, ašetti tašon mukah vualien šuorakulmijon ta pani šen alla kirjoja, jotta kuva tarkašti šopis improvisoituh valkokankahah.
Šiitä ukko otti luatikošta kelan filmin kera, ašetti šen lämpimäh, kojikkahašti čuhertajah laitteheh. Heti kuulu mehanillini ta šamah aikah melodini čirčityš, ta hurraa! — kuva alko pläššie valkiella pinnalla.
“Perehelokuvahronikka.
Tuatto heittäy milma, ihan pikkaraista, ilmah, a mie olen täpösen täyši tuntehie ta hahatušta.
Miun nuorempi šeukku Al’oška kömpelöšti aštuu pihua myöten rikkakihveli yheššä kiäššä ta häntä iččie šuurempi vašta toisešša.
Myö yheššä ämmön Valentina Ivanovnan kera luajimma henkityšvoimisteluo Strel’nikovan metodin mukah.
Lapšen luokše juokšou, heiluttau šuurella piällä ta hyvyälöy mahtava njufaundlendkoira Agat.
Muamo kattau stolua kešäpihašša, luuvvan kešellä on šuuri arpuusi.”
Kaikin ollah nuoret ta onnelliset. Oliko šiinä aikana vähemmän touhuo ta rauhattomutta, kuin nykypäivänä tahi valokuvakoneh šai vain šemmosie ilosie ta kirkkahie hetkijä?
Ne iltakaččelut jiätih vain miun muistih. Ammuin ei ole projektorie, ei elokuvafilmie eikä ukkuo. A vet hänen anšijošta mie vielä taijan matkuštua omah lapšuoh! Juuri ukko valokuvasi miut elämän aikana — šilmät kiirallah avannuošta kapaloitušta platenčašta alkuan ankarašti kulmakarvat rupittanuoh hörppäkorvaseh koululaiseh šuaten.
Nykyjäh jokahini on ičellä valokuvuaja, kumpani kilpailou yštävien kera megapikselien miäräššä. A šilloin valotušaika, ekspositijo ta fokus ašetettih käsin. Šiitä pimieššä kylpyhuonehešša ruškien lampun šalavalošša kehitettih ta kiinitettih. Prosessi on puitto alhimija — oikie ihmeh!
Muutoma kerta miut piäššettih kaikista pyhimpäh paikkah, ta mie pietin henkityštä ta lumoutettuna kačoin, mitein valkieh märkäh valokuvapaperilehteh ilmeštyy kuva.
Ukon anšijošta mie ijäkši miellyin valokuvataitoh. Nyt miun yštävien kešen on ušeita ammattimiehie. A valokuvamuasterin nero vuottamattoman kirkkahašti havaččeutu miun Irinka-čikošša. Miušta genetikka vaikutti šiih ta Valentin Aleksejevičin veto valokuvakonehih šiirty hänellä šuvun ta alitajunnan tašolla.
Mie harvoin kiännyn perehal’pomien puoleh. Ušeimmiten miula ei ole aikua niih: ruato, ikuhini kiireh, keräytyjä vaivuš. Ka konša kostih tullah omahiset tahi šielušša on erikoisen šurullista ta tyhjyä, mie avuan neuvoštoajan painavien folianttien šivuja ta joka muššanvalkien valokuvan takana tunnen ukon läššäoluo ta kuulen, kuin hiän vesseläšti šanou:
— Ser’oža, muhaha! Miksi olen niin vakava?
Mie tovella muhahan: šiinä valokuvašša ta täššä, šen takana.
Mie niän ukon — hiän oli aina šolakka (hiän ruato liikuntakašvatukšen opaštajana), hyvin šivissetty (ämmö toisti, jotta ukko ei konšana käyttän kirošanoja), viehättävä ta hyvä mieš. Ukko tykkäsi elämyä, punukkoja ta luovua työtä. Ymmärrän, kuin ikävöičen häntä. Kuin mie halusin paissa hänen kera nykyijän ta kokemukšen kannalta. Kuin äijän mukavie aseita olisima voinun kačella! Olisima väitellyn vuorokauven ympäri!
Šamoin ukko kerto miula, oma punukalla, kumpani hänen anšijošta mielty avarušfantastiikkah, planetoista, linnunratakunnista ta tähtitukkuloista šekä näytti pimieššä taivahašša Otavan ta Pikku-Otavan kauhoja ta miun mielehistä Orionie.
Täh päiväh šuaten Venäjän vaikka missä paikašša ollešša, konša yöllä löyvän oman piän piällä epätašapuoliseh nelikulmijoh reunuštamua kolmie kirkašta tähtie, mie iloššun puitto tapuan vanhua toverie — täššä on Orion, miun kaveri! Šilloin šyväintä ahistau lämmin šuru ta muissan ukkuoni.
Etähisien tähtien valo kuatuu tyhjih katuloih, ta milma täyttäy rauha ta šen rinnalla varmuš: kohta mie näytän niin ruttoh kašvajalla Pet’ka-pojallani šen tähtitukun, kerron omašta ukošta ta hänen pravoukošta, kumpani kaččou meih šieltä ta lähettäy tervehyisie meijän tärkeimmän perehmuisson kirkkahalla taikašätiellä.
