Tahtoin antta sarnoile toižen elon
Petroskoiš mäni vastuz tetabanke vepsän mirus kirjutajanke Natalja Silakovanke. Hän om Venäman kirjutajiden sebran ühtnik, äjiden starinoiden da kirjutesiden tegii, ezmäižen vepsläižen detektivan kirjutai. Vastusen sü oli avtoran uz’ kirj, mitte läksi eloho necil vodel ”Periodika”-paindištos Karjalan Rahvahaližen da regionaližen politikan ministerstvan rahatugele.”Nel’l’ dölod”-sarnoiden kirj vepsän kelel om čoma lahj kaikile, ken tedab i opendab vepsän kel’t, sur’ panend vepsläižen literaturan kehitoitandaha. Vastusen aigan mö pagižim Natalja Silakovanke hänen udes kirjas, kut se sündui i miš se om.
– Natalja, starinoiče, kut sündui idei tehta mugoižen kirjan, mi libuti sinun henged sen kirjutamha?
– Minun jured oma Vologdan agjan Šimjärv’-küläspäi. Sigä eliba minun baboi i tatoi. Jäl’ges minun baboi, tatoi i mamoi tuliba elämaha Himjogehe, kus minä olen sündunu-ki. Konz minei oli läz kaht vot, mö tulim elämaha Kaskezaha. Baboi starinoiči minei sarnoid. Kulin sarnoid Kaskezan eläjišpäi-ki. Sarnad oliba pened, kuti pritčad. Tämbei, konz babad ei ole henges, ei ole Šimjärv’-küläd-ki, minei tuli taht antta sarnoile toižen elon. Tahtoin panda niid bumagale minun baboin da Kaskezan enččiden eläjiden muštoks, miše lapsed sarnoiden kal’t tedaižiba vepsläižiš veroiš da tradicijoiš. Paginas Larisa Čirkovanke, pätin, miše kirjutan sarnoid, a Larisa kändab niid vepsän kirjkel’he, ved’ minä pagižen ičemoi paginkelel, kut pagižiba minun baboi, tatoi. Kaik sarnad oma elospäi. Erased sarnad oma Šimjärven vepsläižišpäi, oma sarnad Kaskezaspäi-ki. Kirj ühtenzoitab erasid agjoid, sarnoid, miččed eliba neniš agjoiš.
– Miš oma sarnad, ked oma niiden henged?
– Amussai vepsläižed uskoiba, miše vedes eläb ičeze ižand – vedehine, mecas – mecižand, pertiš – kodi-ižand. Konz ristitud mäniba kül’betihe, hö pakičiba laskendan pestas, kitiba kül’betin ižandad. Nece nikuna ei kadond. Kaik nened henged eläba sarnoiš. Sarnoiden abul lapsed voiba tundištadas vepsläižiden tradicijoidenke. Neniš sarnoiš ei ole kelastust, ned oma sündnuded tradicijoiden pohjal, miččiden mödhe eliba meiden baboid da dedoid. Nügüd’-ki äjiden vepsläižiden henges eläba nened uskondad, vaiše hö ei pagiškoi neciš.
Šimjärves oli äi soid. Baboi starinoiči, miše sol kaiken eli emäg – neižne, kudamb kaiči soid. Hän abuteli hüvile ristituile löuta ted kodihe, a kelle-se ei abutelend. Hüväle ristitule hän ozutihe hämäverkoks, a pahale – ristituks. Muga sündui sarn ”Olga-hämähoukunverkoine”.
Sarn kodi-ižandan polhe sündui ühten baboin abul, kudamb eli Kaskezas. Ida Stepanovna oli valdaline, ei pagižlii naine. Kerdan hän kulišti, miše minä pagižen vepsäks, muga meil tuli pagin. Hän starinoiči minei ühten azjan. Kut-se küläs kohetihe vanh susedpert’. Tuli hän sügüzel necenno pertinnoks i sanub kodi-ižandale: ”Kut-žo sinä eläškanded täs, tule hot’ tal’veks minunnoks”. Tuli kodihe. Mäni äjak-se päiväd. Öl heraštub miččespäi-se juduspäi, kacub – seižub kodi-ižand sunduk kädes. Naku hot’ usko, hot’ ala usko.
Muštan, Kaskezas eli pen’ baboi. Händast muga kuctihe-ki – Juttojeva-baboi. Hänen pert’ oli mugoine pen’, miše iknoil maha kazvoi. Minä tuleskelin hänennoks, hän starinoiči minei sarnoid. Üks’ hänen sarnoišpäi oli kivikürziš. Juttojeva-baboi starinoiči, kut niid tehtihe. Ende mugoižid kivikürzid külän eläjad paniba ičeze tanhale ümbri pordhiš, miše vähemba redud pert’he mäniži. Muštan, Kaskezas läz kaikidenno pertidenno oliba mugoižed kivikürzad. Nügüdehesai Zaharinan pertinno mugoižed kivikürzad oma.
Hän-žo starinoiči kivikal’l’on hengen polhe, vepsläižil nece om priha, kudamb läksi kivikal’l’on emägannoks, muga jäi-ki sinna elämaha. Nügüdehesai Van’kan heng eläb sigä.
Sarn vauktan hirben polhe nece ei ole sarn, nece om vero Šimjärven mecnikoil. Tatoi starinoiči, miše sügüzel kärbas hirben sarved katkteba, a sarnas om vastkarin. Mikš? Sikš ku oli toinevuitte hirb. Tatoi sanui, miše ku tuleb vauged hirb, tal’v linneb vilun, pakaižidenke. Mugoine primet loi Šimjärven eläjil.
– Kaikuččes sarnas om peittud mitte-se moral’. Mihe opendaba sinun sarnad?
– Konz olin lapsen, kävuin tatanke Volodarka-jogele. Sigä püdim haugid löcuile. Naku sarn om haugen polhe. Haug’ om käred, abidoičeb kaikid, kaiken om kül’dümatoi, tahtoib eläda sures joges. Ojaižen eläjad küksiba händast soho, miše nikeda ei abidoičiži. Muga ristitun-ki polhe, pidab muštta, miše ei kaikutte sab sen, midä tahtoib, pidab olda varukahašti ičeze tahtoiš.
”Kondi-Bogatir’”-sarnas ristit kändihe kondjaks, sikš ku oli nenakahan, kauktan mehen. Sarnas kodi-ižandan polhe om letud tärktad problemad. Ristitud küläspäi lähteba elämaha lidnaha, pertid jäba ižandata, vanhtuba i mureneba, küläd vähäižen koleba… Om letud problem kosketusiš-ki ristituiden keskes. Erased ristitud ei voigoi löuta ičeleze sijad, hö eläba üksnäze, i mugoižid om äi. Ken-se mahtab eläda üksnäze, ken-se ei, keda-se abidoittas, keda-se ei, ken-se mokičese, ken-se ei, om sarnoiš viha, pahuz’, kadeh, ažlakuz’, no kaiken-se hüvüz’ vägestab pahut.
– Kirjan nimi om ”Nel’l’ dölod”. Mikš nece sarn andoi nimen kirjale?
– Nel’l’ dölod nece om nel’l’ man pol’t: pohjoine, suvi, päivlaskm i päivnouzm. Meid, vepsläižid, om vähä, no mö eläm kaikjal. Nece sarn om vepsläižiden muštoks. Voib olda, ku mö kaik eläižim ahthal tahol ühtel eländtahol, voib olda, meid oliži enamba. Sarnas nel’l’ dölod om nel’l’ velled, kudambad abutaba toine toižele jügedas aigas. Necil s’užetal tahtoin ozutada lugijoile, miše ühtes voib tehta enamba hüvid azjoid.
– Midä sinä toivotad ičeiž lugijoile?
– Sarnad oma vepsän kelel, ei ole kändmišt venän kel’he. Tahtoižin, miše lapsed iče lugižiba sarnoid, tegižiba ičeze kändmižen i panižiba sihe ičeze jüvän, miše hö ičekseze el’gendaižiba niid, ved’ äjiš küliš völ elädas neniden tradicijoiden mödhe. Minun lugijad oma vepsläižed. Tahtoin toivotada ičein lugijoile, miše hö navedižiba ičeze kodikel’t, rahvast, kul’turad da tradicijoid.
