Sundukižand
Pohjoižiš mecoiš läz üht posadad om oja, miččen nimi om Razbainikoja. Se nügüd’ muga nimitadas, a ende rahvahas sidä nimitadihe Čigičojaine. Ani äi sen randoidme čigičašt kazvoi, vädroil poimdihe. Ristitud kaiken käveliba poimmaha marjoid, ka naku mitte bed tuli – tuli nece taho röstajile mel’he. Ku kevädespäi sügüzehesai voib mecas öduda, ka tal’vel-se vilu om. Naku hö sauvoiba-ki ičeleze pertižen läz ojad.
Mäniba voded, kaik röstajad vähäižin tabatihe. Pert’ jäi ižandata, eskai kalaidajad ei rohtkoi jäda ödumaha neche pert’he. Ižandata pertiš elod ei ole. No kerdan sügüzel külähä tuli ak, hänele ei olend kus eläda. Külän eläjad taričiba hänele mända elämaha pertižehe ojannoks. Pert’ om vahv, vaiše eläb siš pertiš Sundukižand. Nacein, pertiš kus-se om peittud kal’huzid. Päiväl händast ei kulu-ki, a öl zavodib šal’da. Ka muga, miše eskai mecnikad varaidaba ödumaha neciš pertiš.
Opak om. Vaiše madme kalaita völ opakamb om. Voib olda, ak da Sundukižand voiba eläda kožmuses. Vaiše päiväine libui, külän eläjad veiba akan sijale, kus pertine seižui. Mitte čoma taho! Pert’ seižub penel pallištol. Huralpäi ojaine heläidab. Oiktalpäi – kivine mäthut, a sil bol kazvab, kuna ed kacuhta – kaiktäna bol. Ümbri pud seižuba: muzavihandad kuzed da pedajad, a niiden keskes – pakuižid haboid, muzarustid vahtarid, kalin da pihläd oma oranžiš nabornikoiš. Kut voib uskta sihe, miše mugoižes čomas tahos kodi-ižand om käred?!
Ken mužikoišpäi haugoid haugoi, ken vet kandiši, a ken pordhižid kohenzi. Akaižed tegiba kodiradoid, kuni uz’ emäg longid keiti päčinno. Ehthasai radoiba, väzuiba. Vaiše ehtal ehtlongin jäl’ghe külänikad läksiba kodihe, a ak veri magadamha. Kesköd hän heraštui kolkotesespäi. Hän avaiži sil’mäd i nägub. Siš sijas, kuna lanksi kudmavauged lavale, seižub ukoine kindhan surtte, iče hahlakaz, vaiše sil’mäižed hoštaba. Rebitadud sädoiš, kengätoi. Kädes batog om. Löi hän batogal lavadme i sanub:
– Libu! Tuli aig radod tehmaha!
Ak äjan nägi, konz matkusti madme, no sid’ pöl’gästui. Sil’mäd saupsi, venub da meletab, mi linneb, se linneb-ki, en libu. A ukoine völ lujemba löškanzi batogal da kidaškanzi:
– Ala heitte magadajaks, tedan, miše ed magada! Libu, pidab rata! – vizäidaškanzi hän, kuti pil mäni nagladme.
Midä tehta, ak avaiži sil’mäd, varaidab, a kaik-se päti tehmaha ičeze kartte.
– Midä kidastad, minä kaiken radon völ päiväl tegin. A ku sinei abutada pidab, pakiče. Homendesel kaiken tegen-ki.
– Sinä völ rideškanded minuke! Minunke, ižandanke! Minä olen ižand. Minä-ä-ä!...
Ukoine kidastades zavodi joksta pertidme kuni ei väzund. Ištuihe lavale i sanub muhoitelden:
– Tulid elämaha minun pert’he, ka siloi mäne surele tele. Anasta matknikoil kuldad, ližada minun bohatust.
– Vargastamha?! Naku midä melitid! Kindaz hahlakaz!
Vihan valdas ak taci pölusen ukoižehe. A hän vastha grazi nürkul i kadoi. Naku i ezmäižed sädeged silitiba puiden ladvoid. Akaine kerazihe teravas i jokseškanzi külähä.
Kaikel küläl melitiba, kut ažlakast Sundukižandad melištoitta. Vanh noid susedküläspäi abuti. Käski antta akale kukoin, miše tedoti pert’ižandad päiduses, koiran, miše pöl’gästoiti pimedižandad i hahkan kažin.
Pördihe ak kodihe. Kukoin vei sarajaha, koiran – pordhiden alle. Kažin pästi pert’he sanoidenke: ”Sundukižand, sinun bohataha pert’he živat karvakaz. Kaiče sidä, ala abidoiče!”
Kaiken päivän kuni emäg pani tahtast, lämbiti päčid, tegi kodiradoid – kaži käveli ümbri jaugoiš. Ehtal ak valoi kažile maidod blödaižehe i läksi sötmaha koirad da kukoid. A konz hän pördihe, kaži korkotaden nukkui päčil. Sid’ koir nutaškanzi, mi-se robaidaškanzi i kaik hilleni. Vihm barabaniškanzi katusedme i tuli uni – ak nukkuškanzi.
Hän heraštui juduspäi. Avaiži sil’mäd i nägub, miše ukoine rehkib ičezespäi kažid, a se korkotab i noleb hänele käded i hosiše hänehe. Kukoi launuškanzi i ukoine kadoi.
Muga mäni viž öd, a kudendele öle ak jäti stolale palan pirgad i kruškan maidod i veri magadamha. Keskön ozutihe ukoine, a kaži möst zavodi hostas hänehe i nolda. Ukoine nimidä ei voi tehta, vaiše soipotab da kažid rehkib.
Ak libui, oti kažin kädehe, ištuihe stolan taga i sanub:
– Ižand, sö pirg da jo maidod, a jäl’ges pagižem.
Käredas soipotaden, ukoine ištuihe stolan taga i zavodi söda pirgad. Söi külläks i sanub:
– Ei ole sinei sijad minun pertiš. Ota karvakaz da lähte pertišpäi.
– Ei, Sundukižand, mö sid’ eläškandem i sinä meidenke. Sinun bohatust minei ei pida. Ladimoiš, miše neciš päiväspäi sinä eläškanded pertiš, a ei karzn’as. A ičeiž kal’huzid peitä kus-ni mecas, muga paremb linneb.
– Kutak pertiš?! Minä en ole Kodi-ižand! Ei sinei käskta, kus minei kal’huzid pidäda.
– Valiče, vai sinä kaičed pertid, kut kodi-ižand, vai minä kucun kodi-ižandad küläspäi. Pertile tarbiž kodi-ižand, muga minei-ki ei sa kodi-ižandata olda. Ole Kodi-ižandan i Sundukižandan!
Muga hö ridliba kuni tuliba pakaižed. Voib olda, pirgad da pertin läm’, a voib olda öpakaižed da vilu karzin painastba sihe, miše Sundukižand kaik harvemba i harvemba peitihe karzn’aha. Kaik paksumba hän jäi päčin alle, a jäl’ges i kaikeks aigaks libui päčile i sinna jäi elämaha.
Siš aigaspäi vargastajan azjoiš hän ei johtutand. No konz pertiš oli adiv, ka kaiken-se kuverz’-se öd navedib šališkata vähäšt.
