Skokku-Skokuna läksi muailmalla
Oli mečäššä lampi, pikkaraini šemmoni, šiinä eli skokunojen pereh. Oli heilä poika. Šillä pojalla šuu oli niin šuuri, jotta korvašta korvah šuati. Kerran istuu hiän ta i smiettiy, jotta pitäis miun käyvä muailmua kaččomašša.
Hiän smiettiy, smiettiy. Vot, hiän kekšiy! Hiän kačahtau ympärilläh ta huomuau, jotta pereh on kovolla. Hiän röhähtäy, avuau šuuren šuun ta karjahtau:
– Mie lähen muailmalla!
Koko pereh jähmettyy. Hyö issutah šuurella lumpehen lehellä lekahtamatta ta kačotah poikua šuurilla šilmilläh.
Mänöy kotva, mänöy toini. Šiitä pienin čikko pikkaraini kyšyy pienen pienellä iänelläh:
– Tuotko šie miula vuottajaiset?
Poika, häntä kučutah Skokku, hyvilläh kurkettau ta šanou:
– Mie en tiijä, konša mie myöššyn. Mie arvelen, jotta muailma on šuuri! Miula voipi männä pitälti šielä muailmalla. Konša mie tulen jälelläh, šie voit jo elyä missänih toisella lumpehen lehellä.
Pikkaraista čikkuo vähä šuurempi čikko kyšyy ihmetellen:
– Missä še muailma on? Minne šie mänet?
Skokku röhähtäy lisyä ta vaštuau:
– Še on niin etähänä, jotta šie, miun čikko pieni, šie et šitä malta.
Koko pereh istuu ihan hil’l’asešti. Hyö kaikin smietitäh, mi še šemmoni muailma on.
Tuaš Skokku avuau šuuren šuuh. Hiän muhiu korvašta korvah:
– Muailmah on pitkä, pitkä matka. Miun pitäy hypätä tuhannen tuhatta hyppyö leheltä toisella, jotta piäššä meijän lammilta hoš puron šuuh. Šiitä miun pitäy uija pitin puruo, jotta mie voin hypätä uuvvella lammilla uuvvella lumpehen lehellä!
– Šieläkö še muailma on? Uuvvella lumpehen lehelläkö? kysyy kolmaš čikko.
– Ei ni šitä tiijä, vaštuau vanhempi veikko. – Ei šielä ole nikonša kenkänä käynyn!
Vanhempua veikkuo vähä šiännyttäy, kun hiän ei iče ollun kekšin lähtie muailmua kaččomah.
– Kotvan ajan piäštä mie šen tiijän, šanou Skokku. – Mie mänen muailmalla! Mie olen kaikista rohkein meijän pereheššä!
Muamo ta tuatto ollah ihan hil’l’okšeh ielläh. Tuatto smiettiy, mimmosie varattavie aseita hiän oli vaššannun, konša nuorena miehenä läksi muailmalla. Hiän smiettiy ta šiitä šanou:
– Mäne, poikani, mäne ta niä muailma. Tule takasin, konša olet vaššannun kaikki muailman varut!
Muamo niise smiettiy. Hiän smiettiy, mimmosie varattavie aseita hänen pieni poikah näköy muailmalla. Šiitä hän šanou:
– Mäne, poikani, mäne, kun tullou šiula ikävä, tule jälelläh!
Ukko harmuapartani kaččou viisahalla šilmällä pojanpoikah ta virkkau:
– Punukkaisen, rohkie Skokku, mäne šie kaččomah, mimmoni muailma on meijän lammin ulkopuolella. Mäne ta vallota muailma! Myöššy, konša šiun šiän on täyši muailmua!
Ämmö istuu lehen laijalla ta tikuttau šukkua. Hiän muhiu, ojentau skokunakäteh, šilittäy Skokku-pojan piätä hel’l’ašti ta šanou:
– Niise mie šanon šiula, mäne! Mäne ta niä, mimmoni ihanaini muailma meilä on ympärilläh. Mie tikutin šiula taikašukat. Konša šie vejät nämä šukat jalkah, šie muissat kaikki ämmön opaššukšet. Kun et huomanne, jotta šiula šukat on jalašša, kaikki mänöy hyvin, mäne reippahašti eteh päin. Kun šukat oltaneh jykiet, hyppyä mualla, on aika noušša kuivattelomah, jotta et šua krippie. Kun šukat oltaneh kuivat, čukella, jotta ei päiväni pissä. Konša šukat ruvetah puristamah, šiun on aika kiäntyä kotih.
Kotvan Skokku smiettiy, mitä kaikin šanottih. Šiitä hiän vetäy taikašukat jalkah ta muha korvissa karjahtau:
– Nyt mie mänen!
Niin läksi Skokku muailmalla. Hiän čukelti lampih, jotta vesi pörškähti. Pereh kaččo, konša pieni skokunanpoika matan piäššä nousi vejen pintah, hyppäsi lumpehen lehellä ta jatko matkua hypellen. Hiän ei kaččon peräh! Lumpehet äijälti tuokšuttih. Ne muaniteltih Skokkuo etehpäin kohti puron šuuta ta šuurta tuntomattomutta.
Skokku čukelti puroh kešellä ahvenen poikasien parvie. Pojat ihaššuttih uuvvešta tovarissašta ta pakautettih hänet uintikilpah pitin puron jovekši levenijyä uomua. Ilosešti pyörien hyö kaikin mäntih järvellä päin. Šen šuulla ahvenet kiännyttih jälelläh kotih ta Skokku jatko uintie järvellä.
Šukat ruvettih painamah jaloissa. Oli aika kačahtua paššuajua rantua. Hupš! Ta Skokku ojenti čorppah rantaheinikköh. Lämmin päiväni heitti kiloh märän skokunan piällä. Pitkä uintimatka vaivutti ta kotvasen ajan piäštä heiniköštä kuulu jykie kuoršauš.
Makuajan skokunan šuolissa alko raukuo nälkä. Korentoiset, ukonlampahat, kärpäset, čakat, kaikensorttiset itikät liijeltih Skokun ympärillä. Hiän laisašti avasi šuuren šuuh, haikotteli ta ummisti šuuh. A vot, niin oli šuu täyši itikkyä!
– Lounahan aika, Skokku hokšasi.
Kyllähisenä, maha täytenä hiän alko kačella, kuunnella, haissella, makuššella.
– Tiälä muailmalla ollah erimoiset iänet, erimoiset tuuhut, erimoiset värit, tuumi Skokku iäneh. – Erimoini kaikki!
– Koissa kaikki on šamanmoini, tiälä erimoini, hiän pyöritti piätäh.
Jaloissa olijat šukat ruvettih tuntumah kuivilta. Čukelluš järveh ta uinti kohti uutta!
Aika kulu leheltä lehellä hypellen, uušien skokunašeukkujen kera veješšä ta hiekalla kisuallen. Päiväni paisto lämpimäšti, iltasella viileni mukavašti, tumanto laški niitolla, yöllä kuulu kuikan huuto.
Kulukuun kierto još toiniki. Ka šiitä nousi tumma pilvi, vihmu, tulta iski. Skokku hytrötti lumpehen lehen alla. Hiän muisti, mimmoni hänellä oli varu šiämeššä, konša hiän iellisenä piänä kohtasi kiärmehen rantahietiköllä. Ta hiän muisti, mitein kauhieta oli rantaniityllä, konša haukka kierti taivahalla ruokua eččimäššä. Šiitä hiän muisti muamon, tuaton, čikot, veikon. Ta tuulet ajettih jyrypilven pois, päiväni tuaš paisto, kiuru kikerti. Skokunapoika jatko matkuah.
Näin mäni aikua monta. Eryähänä huomenekšena Skokku hokšasi, jotta šukat purissettih. Varpahat enämpi ei mahuttu liikkumah šukissa. Varret oli lyhetty. Hiän oli kašvan! Jalat kylmettih. Mieleh tuli ämmö armahuš. Hiän šano, jotta kiänny kotih, konša kylmä käy čorppih ta šukat purissetah. Mieleh nousi viisaš ukko. Hiän šano, jotta lähe kotih, konša šiän on muailmua täyši. Tuatto, rohkie mieš, hiän šano, jotta myöššy, konša olet muailman varut vaššannun. Ta šiinä iski ikävä: armahat muamo, čikot, veikko, koko pereh!
Skokku jakšo šukat, jätti ne rippumah olen piäh, poimi kaunehimmat kukat, luati niistä lentan, kierti šen kaklah ta čukelti.
Ilta viilenöy, tumanto laškou niitolla, pereh kuuntelou pienet korvat terävänä, šuuret šilmät šelkäselläh, kun Skokku Šuurišuu starinoiččou muailmašta. Pienin čikko pikkaraini šilittelöy ilosena kukkakehyä, vuottajaistah. Veikko haukkiu henkie ta smiettiy ičekšeh, jotta hyvä on pisyö kotirannašša!
