Siperian suomalaiset: löytyykö yhä jälkeläisiä?
Inkerinsuomalaisia on asunut Pietarin alueella jo monen vuosisadan ajan. Ennen vanhaan he olivat maaorjia. He eivät tyytyneet raskaaseen osaansa ja kapinoivat usein vaatien vapautta. Vuonna 1803 kapinan jälkeen Venäjän keisari Aleksanteri I päätti karkottaa kapinoineet inkeriläiset Laukaanjoen seudulta kaukaiseen Siperiaan. Niin sinne ilmestyi ensimmäinen suomalainen siirtolaiskylä Ryžkova (venäjäksi Ryžkovo).
Myöhemmin kylään alettiin karkottaa luterilaisia rikollisia: suomalaisia, virolaisia ja latvialaisia. 1800-luvun puolivälissä kylässä oli noin puolitoista tuhatta asukasta.
Millainen Ryžkova on nykyään? Asuuko siinä edelleen suomalaisia ja virolaisia? Muistavatko he äidinkieltään? Säilyttävätkö luterilaista uskoaan? Kävin Siperiassa etsimässä vastauksia näihin kysymyksiin.
Ryžkovan kylä sijaitsee Omskin ja Tjumenin alueiden rajalla 30 kilometrin päässä Siperian radasta. Sen ympärillä on rajatonta aroa ja pieniä metsäsaarekkeita, joilla kasvaa vain koivuja ja haapoja. Kylän läpi virtaa pieni puro.
Ryžkova ei ole pieni kylä. Nyt siinä on noin sata asukasta. On myymälä ja kulttuuritalo. Viime vuonna suljettiin kuitenkin koulu. Monet talot ovat autioina, ja kadut kasvavat vähitellen umpeen. Sodan jälkeen asukkaat alkoivat muuttaa pois kylästä. Osa muutti Karjalaan, mutta useimmat muuttivat Viroon. Huhujen mukaan monet Ryžkovan miehistä olivat korkeina viranomaisina Neuvosto-Viron hallituksessa.
Kylän ensimmäiset asukkaat olivat Inkerinmaan suomalaisia. Heillä oli tavalliset venäläiset sukunimet, kuten Matvejev, Gerasimov ja Ivanov. Neuvostoliitossa heitä kirjattiin kaikkiin asiakirjoihin virolaisiksi. Kaikki asukkaat, jotka tapasin kylässä, ovat syntyneet seka-avioliitoissa. Jotkut heistä osaavat kahta tai kolmea kieltä, mutta monet puhuvat hyvin vain venäjää.
Ennen kolhoosien perustamista Ryžkovan asukkaat olivat tilallisia. 1900-luvun alussa he alkoivat ostaa maata kaukaa kylästä, jotta olisivat voineet pitää enemmän karjaa. Sellaisia maa-alueita sanottiin yksinäistiloiksi. Niillä oli navetoita ja pieniä mökkejä. Ihmiset asuivat siellä vain kesällä, jolloin he muokkasivat peltoja ja paimensivat karjaa. Syksyllä kaikki palasivat kylään. Maatalouden kollektivisoinnin aikana 1930-luvulla yksinäistilat liitettiin kolhooseihin.
Ryžkovan asukkaat muistavat hyvin niiden tilojen nimet. He muistavat myös paikan, jolla oli luterilainen kirkko, ja voivat näyttää pellon, jolla järjestettiin kerran vuodessa isot markkinat. Kerrotaan, että niillä kävi kameleilla aasialaisia kauppiaita.
Juhannus oli kylän tärkein juhla. Virolaiset sanoivat sitä Jaanipäev- ja latvialaiset Jāņi-juhlaksi. On mielenkiintoista, että kaikkia juhlia vietettiin kylässä venäläisen kalenterin mukaan.
Vanhat naiset säilyttävät luterilaista uskoaan. Ennen koronapandemiaa he kokoontuivat rukoilemaan kulttuuritaloon. Kylässä kävi pastoreita Omskista ja Suomesta. Nuoremmat asukkaat ovat ortodokseja.
— Äitini oli luterilainen, ja minutkin kastettiin luterilaiseen uskoon. Kylässä ei ollut kuitenkaan silloin kirkkoa. Täällä asui Tiina-mummo. Hän oli virolainen ja sukunimeltään Särg. Hän oli tullut kylään lapsena. Siihen aikaan, kun olin lapsi, Tiina oli jo hyvin vanha. Hän piti kylässä jumalanpalveluksia. Pyhäpäivinä naiset kokoontuivat hänen taloonsa. Joskus äitini otti minut mukaansa. Talossa ei ollut sähköä ja sytytettiin kynttilöitä, kertoo paikallinen asukas Alvina Meizina.
— Sitten meillä alkoi käydä pastoreita Omskista ja Suomesta. Johan kävi, hän oli suomalainen ja piti jumalanpalveluksia. Yritettiin tulkata hänen puheitaan venäjäksi, mutta ymmärsin niitä paremmin kuin tulkkausta. Kokoonnuimme kulttuuritaloon, koska meidän ei sallittu kokoontua kirkkoon. Tämä seisoi tyhjänä. Jumalanpalveluksia pidettiin monia vuosia. Sitten vanhat asukkaat kuolivat eikä kukaan halunnut käydä niissä. Meitä jäi vain kaksi kolme ihmistä, Meizina jatkaa.
On sanottava, että Siperiassa oli muitakin luterilaisia siirtolaiskyliä. Ryžkovan asukkaat, joiden kanssa keskustelin, tuntevat vain Tjumenin alueella sijainneen Bojarkan, sillä heidän isoäitinsä ja isoisoäitinsä olivat kotoisin siitä.
Ryžkovan asukkaat olivat aina maatyöläisiä. He pitivät paljon karjaa ja viljelivät kaikenlaisia kasviksia ja viljaa. Kolhoosien aikana he kasvattivat hedelmäpuitakin. Lisäksi kylän lähellä sijaitsi iso meijeri. Siinä tuotettiin hyvälaatuista maitoa, jota vietiin ulkomaille. Nykyään Ryžkovassa ei ole kolhoosia. Jotkut asukkaista pitävät edelleen karjaa, ja silloin, kun olin käymässä kylässä, he olivat heinätöissä.
Kylän ympäristössä on vähän metsiä. Asukkaat voivat rakentaa mökkejä vain koivusta ja navetoita pajunvitsoista ja savesta. Sen vuoksi kaikki talot Ryžkovassa ovat pieniä ja matalia. Niiden ikkunat on koristettu kuitenkin kauniilla ikkunanpielillä.
Vuonna 1969 Omskin alueella kävi ensimmäistä kertaa petroskoilainen kielentutkija Vieno Zlobina. Hän huomasi, että Siperian suomalaisia sanottiin usein korlakoiksi, ja siksi arveli, että heidän esi-isänsä olivat kotoisin Karjalasta. Zlobina kirjoitti jopa, että karjalaisia tuli Siperiaan vielä 1600-luvulla. Muut tutkijat eivät kannata tätä olettamusta, koska paikallisesta murteesta ei löydy karjalan kielen jälkiä. Heidän mielestään Ryžkovan suomen kieli muistuttaa eniten inkeroisen kieltä. Laukaanjoen seudulla, jolta ensimmäiset siirtolaiset tulivat Siperiaan, asui myös paljon inkeroisia.
Tutkijat ovat käyneet monesti Ryžkovassa. Sen asukkaat muistavat pietarilaisen kielentutkijan Darja Sidorkevitšin, joka kirjoitti vuonna 2014 väitöskirjan Siperian suomen kielestä. Viime vuosina kylässä on käynyt omskilainen tutkija Ivan Ubereht.
Kirjoittaja on Pietarissa asuva historian opettaja.
Juttu oli kirjoitettu alun perin karjalaksi. Suomeksi sen käänsi Sergei Karpov.
Jutun voi lukea myös karjalaksi.
