Sergei Jakovlev: “Nero nisat ei paina”
Sergei Jakovlev on šyntyn vuotena 1970 Louhen piirin Nisan kyläššä kalaštajien pereheššä. Karjalan kieli hänellä on šyntymäštä: tuatto, muamo, ämmöt ta ukot puajittih karjalakši.
Tuatto Toivo Jegorovič ta muamo Helmi Jevstafejevna ruattih yheššä kalaššušprikatissa Piäjärven kolhosissa. Tuatto oli prikatiirina. Huomenekšešta myöhäseh iltah šuaten vanhemmat oltih töissä, a lapšet oltih koissa Lukerie-ämmön kera.
– Ämmö ei paissun venäjäkši, tiesi vain pari-kolme šanuo. Ta mie hänen kera pakasin karjalakši. Konša mie olin pienenä ta kävin kauppah, ni miut toko issutettih myöntistolan piällä ta kuunneltih, kuin mie pakajan karjalakši, muistelou Sergei.
Konša vanhemmat mäntih töih, ni heijän taloh Lukerie-ämmön luokše rikeneh tuli ativoih kylän toisie ämmöjä. Hyö kesrättih, kartattih, tikutettih ta šamalla aikua laulettih karjalaisie lauluja, kerrottih erilaisie poverkkoja ta starinoja.
Enšin tulou mieleh minih aihe, šiitä kakši tai nellä rivie, a šen jälkeh mänöy, niin kuin rašvua myöten!
Nisan kyläššä poika lopetti alkeiskoulun. Šiitä jatko koulun käyntie Kiestinkissä, eli heimolaisien luona. Koulun lopetettuo Sergei opaštu Petroskoin 1. opistošša hiččuajakši. Armeijan jälkeh nuori mieš muutoman vuuvven ruato Piäjärven lespromhosissa. Šiitä hiän tuli jälelläh omah Niska-kyläh. Konša Nisan koulu pantih kiini, ni Sergein nuorimmalla pojalla juštih piti männä enšimmäiseh luokkah. Niin pereh piätti muuttua elämäh Louheh. Louhešša Sergei ruatau šohverina, a hänen Antonina-naini on Lapšien kirjašton johtaja.
Sergei Jakovlev on tovellini karjalaini mieš. Hiän on innokaš kalaštaja ta mečäštäjä, keryäy marjua ta šientä, šuattau kaikkie luatie omin käsin.
Sergei iče ei ymmärrä, mitein häneššä šynnytäh runot. Kerran viime talvella hänen piäššä vilahti runorivi: “Nouškua, pojat-poikaset, nuoret, väkivoimaset…” Rivi miellytti mieštä ta hiän rupesi ajattelomah, mitä še niillä pojilla tapahtu. Niin pikku hil’l’ua piäššä alko keräytyö tulijan runon juoni.
Šiitä tavallisena šyyšiltana mieš levähteli kalaššukšen jälkeh. Hiän juštih oli lomalla Nisašša. Äkkie mieleh tuaš tultih jo tutut runorivit. Sergei piätti yrittyä esittyä niitä paperilla. Hiän ruato nellä-viisi päivyä ta loi oman enšimmäisen runoelman “Ukko ta vuara”.
– Kirjutin runon ta rupesin epyälömäh, jotta kellä še vois näyttyä, kelpuauko še minne. Mie vet en tiijä karjalan kielioppie, vain puajin karjalakši. Ta još šanuo šuorah, niin vain muutoma vuosi takaperin šain tietyä, jotta karjalan kielellä on oma kirjakieli, šanelou mieš.
Šiitä Sergein enšimmäini runo piäsi “Oman Muan” toimitukšeh ta lehen ruatajat šuatih tietyä Louhen piirin uuvvešta nerošta. Ukko ta vuara -runoelma oli toimitettu ta šuunniteltu uuteh Taival-almanakkah. Sergei šai kuulla lehtimiehiltä vakuutukšie šiitä, jotta hänen runo on mukava ta vaštuava šekä pyyntöjä luomistyön jatkuh.
Ta runoilija jatko. Hiän kertou, jotta uuvven runon juoni voit tulla hänen piäh, konša hiän puhistau hampahie, levähtelöy työn jälkeh.
– Enšin tulou mieleh minih aihe, šiitä kakši tai nellä rivie, a šen jälkeh mänöy, niin kuin rašvua myöten! Šattuu vielä toisinki: tulou pari rivie, lähtöy juokšomah runo, a missänih kešellä tai lopušša ottau ta pyörähtäy ihan toiseh šuuntah niin, jotta miula ičelläki tulou kumma, muhiu runoilija. – Enšimmäisenä miun runoja lukou Antonina. Još naini muhiu, nakrau tai itköy, ni še on hyvä merkki, še tarkottau, jotta runo tuli mukava. Oma Mua -lehen toimittajat aina autetah joka kyšymykšeššä.
Nyt karjalaisella luonnonkyvyllä on keräytyn jo noin 30 runuo. Segrei toivou, jotta tulovaisuošša onnistuu julkaissa oma runokokomuš. Varmašti hänen toivomuš täyttyy ta hänen lintuni-muusa konšana ei laše šiipijäh!
