Runomuailmu kuččuu
Vessel Kauppi Köyrätyine piätti luadie ičel sukset. Sygyzyn se vesti lylyy, kogo keviän kalhuu luadi. Jo ollah valmehet net sukset! Ilosteleh Kauppi, löyhkäy:
— Ei ole elättii semmostu, kuduadu en tabuas suksil nämmil! Sen kuultih Hiisin mečänhenget. Opastua piätettih löyhkäjiä. Luajittih hirvi, piäkse sammalmätäs, rungu aijaksis, jallat ollah paivupuuspäi. Sanottih sille tiedosanat:
— Juokse iäres, Hiisin hirvi, joukse, kirmei jalgu!
Juoksou hirvi kunne kaččou, on gu tozi mečän eläi. Siiriči Kaupin pihas matkai. Pöllätti lapsii, nagratti naizii, koirat haukundan luajittih. Hävii kummu meččäh. Suutui Kauppi, tembai sukset — kebjiet lylyt, kirmiet kalhut. Otti terävyn’okan kepin kerale, lähti hirvie ajamah. Kerran potkastihes — jo ei nävy, toizen — jo ei kuulu. Potkastihes kolmanden — katkei mähysty oigies sukses, hurai meni kahteh palah. Oppi kepil tartuo Hiisin hirven bokkah, keskele keppi katkei.
Lendi Kauppi kivokseh. Istu lumes — abrikoiččou:
— Hyvä ollus tal’l’u hirven. Pädenys päčile muates! Meččäh gu pagei ga...
Matku Vipuzen luo
Rubei Väinämöine venehty luadimah. Ei luadinuh sidä kirvehel, eigo sruugal. Luadi pajattajen da tiedovoijen. Veneh on jo vähiä vajai valmis, ei tävvy vai kolmie sanastu laijoin nostandah, hangoin azetandah, tel’l’oin iškendäh. Pahas mieles da ajatuksis on Väinö.
Eigo sih pädevii sanazii löydys hanhiparves libo joučenjoukos? Andau iändy hanhi taivahas, joučen pajuo heittäy. Tarkah kuundeli heidy Väinämöine, ga ei löydänyh ni yhty pädeviä sanua.
Ego niidy löydys oravis da hirves? Hypitäh oravat puuloi myö, hirvet mečäs kualeltah. Kodvan kuundeli Väinö heijän iänii, ga ei lyödynyh ni puoldu pädeviä sanastu. Tuli hörö harmuah piäh. Varmah niidy sadalugu löydyy suurele Vipuzele! Vaigu maguau se Vipune jo menetiijä min aigua. Muga kodvan, ga kai muah kazvoi, selläs puut kohistah, očas — paivu, ryndähäl — huabu.
Pitky on matku urhomiehien terävii miekoin da naizien niegloin n’okkii myö Vipuzen luo, ga et midä rua, mennä tulou. Lähti Väinämöine matkah. Enzimästy päiviä astuu terävii miekkoi myöte, tostu päiviä — niegloin n’okkii myöte.
Sit jo päivänny kolmandennu puutui jalgu haudah da tartui sinne. Kaččou, ga ei se ole haudu — on suuren Vipuzen suu. Lujah tartui sinne jalgu, et sua järilleh. Muutti sit ijäniguine Väinämöine oman kyynärpiän pal’l’akse, sormet — piihtikse. Lyöy omua polvie — alužindu — vaste, luadii raudahistu seivästy, gu avata suuren suu, piästiä jalgu. Tungi sen seibähän Vipuzen suuh, rubei suudu huarottelemah, jalgua omua piästämäh. Havačui suuri, suutui. Tahtoi seibähän puretella, ga eibo raudahistu voinnuh. Libui prosken’n’ua pakiččemah.
— Prošti minuu, kunnon mies, älä muokkua!
Piästi Väinämöine jallan, vastuau:
— Lopen muakkuandan, gu sanonet sada sanua, tuhat tieduo!
Sanoi sit se sada pädeviä sanua, tuhandeh tiedoh opasti. Tuli Väinämöine järilleh, lauloi venehen laijat, azetti hangat, kiinitti tel’l’at.
Terväh luadi oman venehen.
